Pihalla

Pihalla

Vanhemmat vallassa

Historian lukeminen on avartavaa. Tämä on kaikille teini-ikäisten vanhemmille:

Ranskassa asiat olivat nimittäin 1800-luvulla hoidettu poikkeuksellisen hyvin. Jos isä oli tyytymätön lapsensa käytökseen, hän saattoi muitta mutkitta toimittaa tämän kaupungin vankilaan. Tosin jos lapsi oli alle 16-vuotias, kakkua tuli enintään kuukausi. Mutta jos oli vanhempi, saattoi virua puolikin vuotta.

Riitti, että isällä oli ”perusteltu syy” olla tyytymätön. Sen kummempia kirjallisia tai muitakaan perusteluja ei tarvittu.

Niin että lapseni, siivoisitko vihdoin huoneesi, vai pitääkö tässä ryhtyä kovempiin toimenpiteisiin, häh?
 

Tärkeää pohdintaa

Asiaa monelta kannalta pohdittuani olen vihdoin tullut tulokseen. Suurin kipupiste yhteiskunnassamme on se, että jokainen helkutin myyjä kysyy koko ajan, onko kuitille käyttöä. NO EI OO!

Mietitääs vähän. Maassamme tehdään joka päivä noin kymmenen miljoonaa maksutapahtumaa (laskin eilen kun sain muut työt valmiiksi). Kuitin tarjoamiseen ja siitä kieltäytymiseen (en perkele halua edelleenkään!) menee noin viisi sekuntia.

Se tarkoittaa että valtakunnan tasolla menetetään päivittäin noin 1400 tuntia tehokasta työaikaa kuittikeskustelun takia. Eli noin 175 kahdeksantuntista työpäivää. Se on yhden ihmisen melkein yhdeksän kuukauden työpanos.

Tämä jos mikä on tehottomuutta. Ajattelinkin ryhtyä myymään t-paitoja, joissa on teksti ”Ei kiitos, en halua kuittia”.

Jos minä olisin valtakunnan tai edes kaalimaan kuningas kaikki olisi toisin ja paremmin.

 

Kesätekemistä

Nuorimmaisen tietokoneella istuminen riistäytyi heti kesäloman aluksi (ja monta kuukautta sitä ennen) täysin käsistä. Hän ei tehnyt mitään muuta - sikäli ymmärrettävää että kaikki kaverit sattuvat olemaan mummolassa. Sovittiin sitten tietokoneajat ja laitettiin koneeseen nettiesto paitsi niinä tiettyinä aikoina. Tästä seurasi tietenkin vapaa-ajan ongelmia joten käytiin kirjastossa.

Nyt se oli sängyssä jo puoli kahdeksan aikaan aamulla lukemassa Saariston lapsia ja valitteli, että ”Tää loppuu kohta”.

Voisko tää olla näin helppoa? Melker pelastaa paitsi kesän myös lapsuuden!
 

Rippileirillä

Nuoriso on rippileirillä ja sieltä tuli hätäviesti: tuokaa sipsejä, karkkia ja kokista (lista oli oikeasti pidempi ja spesifimpi), koska täältä ei voi ostaa mitään ja mulla on koko ajan nälkä, kun ei näissä ruuissa ole ollenkaan ravintoa!

Selvä. Mun käsityksen mukaan rippileiri ei eroa muista leireistä siinä suhteessa, että sielläkään ei juuri muuta tehdä kuin syödä koko ajan. Vaikka onhan se tietenkin totta, ettei puurossa ja leivässä ja kotiruuassa juuri ravinteita ole. Kumma miten kukaan tulee toimeen sellaisilla.

Emme me tietenkään olleet ainoita, samanlaisia listoja olivat saaneet kaikki muutkin vanhemmat. Yhdelle pojalle oli tuotu peräti pizza ja kun meidän nuoriso sai siitä palasen, se tunki sen kokonaisena suuhun ikään kuin ei olisi saanut ruokaa sitten vuosituhannen vaihteen.

Meillä oli myös semmoinen funktio, että veimme sipsien lisäksi sinne tyttöystävän. Sitten lähdimme vaimon kanssa tunnin mittaiselle kävelylle, koska meidän tehtävämme oli täytetty emmekä halunneet katsella kun nuoriso pussailee. Tämän jälkeen ajoimme taas puolitoista tuntia kotiin. On hyvä, että vanhemmilla on selkeästi määritelty tehtävä tässä elämässä.

Lisäksi jouduimme leirillä jumalanpalvelukseen. Suostuin sillä ehdolla että sitten ei tänä vuonna tartte mennä joulukirkkoon. Hyvä puoli oli, että nuoriso on melkoisesti ripeämpää kuin vanhusto ja latelee isämeidät ja uskontunnustukset sellaista vauhtia, että kolme kertaa nopeammin kuin normaalisti. Näin ollen tilaisuus pysyi lyhyenä.

Kun nykyään työelämässä jatkuvasti vaaditaan tehostamista, esimerkiksi kirkon kannattaisi antaa kenkää kaikille papeilleen ja palkata tilalle 15-vuotiaita. Sunnuntaimessu tehostuisi vähintään 200 prosenttia ja kirkkoväkikin olisi luultavasti tyytyväisempää.
 

Lakkiaiset

Tapasin eilen aamulla Turun kaupunginteatterin johtajan ja jotain lahjakkuutta siinä vissiin siirtyi, sillä jo illalla huomasin olevani perunateatterissa.

Tänään on siis esikoisen lakkiaiset ja eilinen meni tarjoilujen valmistamisessa. Onneksi tytär oli mukana (palkattuna, huom, ei riistettynä) ja teki kaikki kakut. Mutta oli siinä silti melekonen homma.

Kaikkein jännittävintä oli tehdä puhetta uudelle ylioppilaalle. Se oli mukavaa, kun saa oikein kehua toista mutta se oli jostain kumman syystä myös hiukan liikuttavaa. Joutua nyt sillä lailla paperille listaamaan toisen (hyviä) luonteenpiirteitä! Mukavaa oli, että se oli helppoa.

Jälleen ymmärtää myös sen, kuinka lasten kautta ajan kulumisen näkee niin selvästi. Ei oo itte enää tuore ylioppilas, ei oo vaikka kuinka koettaisi itseään hämätä. Toisaalta sekin on mukavaa, että kun tämän uuden ylioppilaan syntymästä on 19 vuotta, niin kyllä niihin vuosiin on paljon mahtunut vaikka tuntuu että ovat menneet hujauksessa. Aika on kummallista, leveää ja kapeaa, hidasta ja nopeaa samaan aikaan.

*

Mutta mitähän tästä pitäisi ajatella?  Kokeilin kaapin pohjalta löytämääni juhla-asua, ja käytiin tämmöinen keskustelu:

- Aioksä laittaa ton?
- Joo.
- Voi kamalaa.

Nii et oliks se kehu? Naiset on niin monitulkintaisia.
 

Vaatteidenvaihtoauton omistaja

Facessa pyöri kuva Turun kaupungintalon parkkipaikalta, jossa oli ihan samanlainen paku ku mulla. Luulin aluksi että se oli mun: samanvärinen, -merkkinen ja parkkeerattukin vielä samaan paikkaan johon usein itse jätän autoni.

Mut ei se ollukaan. Kuvateksti tiesi kertoa että se onkin romanikerjäläisten vaatteidenvaihtoauto.

Niin sitä vaan, että nyt vihdoin alan hiukan ymmärtää kun lapset aina valittaa, että mun auto on niiiin nolo ettei sen kyydissä kehtaa tulla koululle saakka tai ylipäänsä mihinkään. (tosin lasten laiskuus lopulta vie aina voiton ja he nielevät ylpeytensä jos toinen vaihtoehto on pyöräillä tai kävellä)

Mut ehkä voisin ittekki ryhtyä käyttämään koslaani vaatteidenvaihtoautona!

Kurvaisin aina aamulla paikalle siisteissä kirjailijanvaatteissani, moitteeton puku päällä, jalassa apurahoilla ostetut Bossin kengät. Sit parkkeeraisin siihen kaupungintalon viereen ja vaihtaisin vaatteet ja laittaisin selkään tekokyttyrän.

Sen jälkeen menisin Kauppatorille pahvinen kahvimuki kourassa ja huutaisin niinku Quasimodo, et ”Bells! Bells! I can hear the Bells!”

Ja sit aina kun näkisin kenet tahansa Esmeraldan huutaisin, et ”Esmeralda, Esmeralda, se olen minä, c’est moi, kiivetään tuomiokirkon torniin, jookosta!”

Ja jos sen kuvan "mun" autosta haluaa nähä niin täältä.

Uusimmat jutut

Historian lukeminen on avartavaa. Tämä on kaikille teini-ikäisten vanhemmille:Ranskassa asiat olivat nimittäin 1800-luvulla hoidettu...

Vanhemmat vallassa

Asiaa monelta kannalta pohdittuani olen vihdoin tullut tulokseen. Suurin kipupiste yhteiskunnassamme on se, että jokainen helkutin myyjä kysyy...

Tärkeää pohdintaa
Katso lisää juttuja »