Pihalla

Pihalla

Oppimista

Turun Sanomat tiesi kertoa, että koulujen digitavoitteista on jääty. Tavoitteena kun on, että oppimateriaali olisi suureksi osaksi sähköistä. Siis kirjat, tehtävät ja sen sellaiset.

Siinä lienee paljon etuja. Mutta yksi pieni pointti kuitenkin. Meillä ainakin tytär kertoo olevansa sellainen oppija, joka kaipaa sitä, että saa kirjoittaa asioita ihan perinteiseen vihkoon, tiedättehän, sellaiseen paperiseen. Kirjoittaminen auttaa häntä muistamaan. Samalla hän piirtelee vihkoihinsa kaikenlaisia kuvia aiheeseen liittyen – ne niinikään auttavat häntä asioiden muistamisessa ja hahmottamisessa. Lukuvuoden jälkeen hänen vihkonsa, etenkin historian vihot, ovat kuin pieniä taideteoksia.

Koulussa on kuitenkin yksi opettaja, jonka mielestä kaikkien on opittava sähköisesti eli kaikki oppimateriaali on verkossa ja se mitä ope opettaa on sellaista, jonka hän vaatii - siis vaatii - kirjoitettavaksi koneelle, ei käsin. Tämä on tyttären mielestä rasittavaa ja häiritsee hänen oppimistaan merkittävästi (hän on hyvä koulussa joten maailma ei siihen kaadu, mutta kuitenkin).

Jäin oikein miettimään asiaa ja käsitin, että koska ihmiset oppivat kovin eri tavoilla, niin sen oman yksilöllisen tapansa löytäminen ja ymmärtäminen on ensiarvoisen tärkeää. Sen tulisi olla asia, johon opettajienkin pitäisi panostaa: siis kannustaa jokaista löytämään oma tapa oppia. Olennaista kun on se, että oppimisesta tulee hauskaa (tai ei ainakaan vastenmielistä) ja asiat menevät perille. Sama se sitten on tapahtuuko se netissä vai tunnilla vai lyijykynällä, kunhan tapahtuu.

Digiusko on uskonto siinä kuin maailmanuskonnotkin. On ihan jees uskoa ja uskostaan voi olla jopa ylpeä, mutta ei ole oikein korrektia tuputtaa sitä väkisin muille. Kas kun oppijat ovat erilaisia. Esimerkiksi meikäläinen ei opi enää nykyään mitään. Eilenkin kävelin pihamme jäätikön yli polttopuukuorma sylissäni ja muistelin olevani nuori kissa, joka on ketterä ja kulkee neljällä jalalla. Kävi ilmi, että olen vanha kömpelö ukko, joka kulkee kahdella jalalla, eikä kovin kauaa edes niillä kun jo pyllähdin perssiilleni.

Ja mitä tästä opin? En yhtään mitään. Tänään yritän uudestaan.
 

Jonossa

Käytiin jonottelemassa tyttären kanssa eri puolilla TYKSiä.

Analyysi: kuutoskerroksen silmäpolilla jonottamisessa sai paremmin unta kuin kymppikerroksen silmäpolilla.

Kävi mielessä, että tuleekohan semmoiset ihmiset hulluiksi, joilla on kaikenlaista kremppaa enemmänkin ja ne joutuu hyppimään sairaalassa alvariinsa? Meinaan kun eihän ne sitten elämässään muuta ehdi tehdäkään. Vaikka onhan siinä se hyvä puoli, että voi käydä lounaalla silloin kun se oma varattu aika on, koska siitä voi olla sataprosenttisen varma, että oma vuoro ei ole lähimainkaan silloin.

Ehdotus: sote-alueiden sijaan kannattaisikin järjestää terveydenhuolto jonotusalueisiin, jotka takaisivat kansalaisille yhdenvertaiset, asiakaslähtöiset ja laadukkaat jonotusmahdollisuudet.

Tavoitteena olisi järjestää jonot niin, että perusjonotuksen voisi arkena tehdä omassa lähijonotuskeskuksessa, kun taas viikonloppuisin kaikki menisivät jonottamaan lähimmän suuren kaupungin suuren jonoon, jonne olisi myös keskitetty erikoisjonottaminen.
Erikoisjonottamisen tuotteistamisvastuussa olisivat kuntien jonotusviranomaiset, jotka osoittaisivat kuntalaiselle oikean erikoisjonon.

Kansanedustajaehdokkaat! Idea on vapaasti käytettävissä!
 

Uudenvuodenlupauksia

Joulukuu on aina sellainen kuukausi, jolloin menee ihan järjettömästi rahaa, eikä siinä auta oikein mikään. Lahjat, ruuat, ylipäänsä se, että lapset ovat koko ajan kotona ja ollaan lomatunnelmissa...

Tämän seurauksena tammikuussa on sitten kulutuskrapula ja ahdistus siitä, että tässä joudutaan mieron tielle, ellei tapahdu jonkinlaista kurikuuria. Se on itse asiassa vähän sama kuin kristittyjen pääsiäispaasto, jonka ideana on kärsiä ensin hiukan ja mässäillä sitten. Uudessa vuodessa mennään vain toisin päin, ensin mässäillään ja sitten kärsitään.

Vaikka en minä ajattele, että se olisi kärsimistä. On mukava elää vähän terveellisemmin ja niukemmin välillä. Tein kolme uudenvuodenlupausta, jotka kaikki liittyvät rahaan ja yksi lisäksi myös terveyteen.

1. Ryhdyn (jälleen) rationalisoimaan ruokahuoltoamme. Se tarkoittaa, että kaupassa käydään kaksi kertaa viikossa, ruuat mietitään etukäteen, ensin käydään Lidlissä ja sit ne mitä ei sieltä saa haetaan K-kaupasta. Kuuden hengen perheessä säästö on merkittävä, vuodessa muutaman tonnia. Lidlissä on nimittäin 20-40 % halvempaa melkein kaikki.

2. Lämmitän takat joka päivä. Se on asia, joka helposti jää mukavuudenhaluaan tekemättä, vaikkei siinä nyt niin suuri homma olekaan. Joka aamu pitää vähän tsempata ja sitten illalla hakea puutäydennys ettei aamulla tartte mennä ulos pimeään ja kylmään susien syötäväksi. Kuta kuinkin meidän pihalla on nimittäin nähty susi. 

3. Tipaton tammikuu on jo muodostunut perinteeksi, ja tänä vuonna ajattelin jatkaa Matti Nykäsen projektin hang around –jäsenenä ainakin jonkin aikaa vielä tammikuun jälkeenkin. Puhun siis siitä sata päivää ilman viinaa –hankkeesta.

Semmoset lupaukset. Ryhti on jo nyt, viidentenä päivänä, täysin lysyssä ja surkeana.

Mutta se johtuu siitä, että venäytin eilen selkäni tenniksessä.  
 

Joulua ja rauhaa (ja kinkku)

Tämmöisissä tunnelmissa eilen. Yö kului kinkkua vahtiessa (ei sitä tiedä vaikka se karkaisi sieltä uunista ellei käy koko ajan katsomassa). Ja nyt kun se kinkku on valmis, loppupäivä menee pikkukissaa vahtiessa, koska se haluaisi syödä sen kinkun ja epäilemättä myös niin tekee jos silmä välttää.

She is evil, en muuta sano. Ei yhtään joulumieltä.

Mutta oikein hyvää joulua kaikille! (myös pikkukissalle)
 

Supersankarievoluutiota

Katselin vanhoja valokuvia ja tulin samalla todistaneeksi evoluutioteorian oikeaksi (jos siitä nyt oli epäilyksiä jollain). Vasemmalla on esikoisen ensimmäinen hämähäkkimiesasu noin vuodelta 1999, se on ihan hänen omaa haute couture –designia (huomatkaa myös sormien eli seitittimien asento).

Parin vuoden sisällä luonnonvalinta karsi pikkuhousut päästä, kasvatti rintaan vetoketjun sekä naamaan seittikuvion (oik. kuva), minkä lisäksi se nosti sankarin halkolaatikon päälle sekä soi hänelle silmät, joiden läpi kun katseli, halkolaatikko muistutti aika paljon pilvenpiirtäjää. (Voi pojat, kuinka ovat evoluution tiet arvaamattomat!)
 

Jäähyväiset

Kaakeloin alakerran kellarin (yläkerran kellarin kaakeloiminen olisikin hankalampaa jo ihan semanttisista syistä) ja kun olin saanut sen valmiiksi päätin, että pitkä ystävyyssuhteeni vaatteiden kanssa päättyi. Tai ei vaatteiden kanssa in general, vaan näiden tiettyjen työvaatteiden. Laskin, että housuissa on betonia ja tiilitasoitetta noin kolme kuutiota, mikä tekee liikkumisesta raskasta. Lisäksi housut eivät enää taipuneet mihinkään asentoon.

Ja tuo paita taas: se on kulkenut mukana ainakin kymmenen vuotta ja kuten kuvasta näkyy, sen kanssa on taisteltu monilla maailman sotakentillä ja aina on näköjään tullut osuma sydämeen. Mikään muu ei selitä tuota punaista.

Toisaalta nyt kun katselee tuota asukokonaisuutta niin etenkin tuo paita on suorastaan aika muodikkaannäköinen. Ihan kuin Jackson Pollock olisi suunnitellut sen. Hmm. Olikohan sittenkin hätiköityä heittää ne pois?