Pihalla

Pihalla

Uusi kirjasuhde

Multa ilmestyi just uusi aikuisten kirja, kiitos vaan onnistteluista. Sen nimi on Linnan juhlat ja se on tragikomedia miehestä, jolla menee huonosti – vaimo jättää, työpaikka häviää. Päähenkilö tapaa persoonan treenarin, jonka kanssa he ryhtyvät palauttamaan elämää raiteilleen. Tavoitteena on päästä presidentin järjestämiin linnan juhliin - sillä keinoin kaikki muukin varmasti järjestyisi.

*


Tää on nyt vissiin mun 14. kirja ja jokaiseen niistä on  tietenkin jonkinlainen suhde, mutta aina vähän erilainen. Joku kirja on ollut helppo tehdä, joku vähän vaikeampi, joku merkitsee itselle enemmän kuin toinen.

Tämä on jännä kirja siinä mielessä, että sen kirjoittaminen on ollut kaikkein vaikeinta ja kestänyt pisimpään. Ja siksi siihen on myös muodostunut läheisin suhde. Kirja on myös hiukan erilainen kuin mikään aikaisemmista. Tässäkin on toki paljon huumoria mutta aihe on lopulta aika vakava, avioero.

Ensimmäistä kertaa mulla on myös sellainen olo, etten osaa yhtään sanoa, mitä ihmiset siitä pitävät ja siksikin vähän jännittää. Olen jopa selaillut kirjaa nyt kun se tuli painosta. Yleensä en moista tee ikinä!

Ohessa kaksi ekaa sivua jos ketä kiinnostaa. Oma tohkeisuusindeksini joka tapauksessa on aika korkealla.
 

Korkean paikan leirillä

Koska parina viime päivänä ei oo juuri satanut ja meillä on kova ikävä sadetta, päätimme pikkuveljen kanssa aloittaa kattoremontin. Se auttoikin ja heti alko tihuttelemaan.

Eilen purimme puolet vanhasta hevostallin katosta, ja vastoin odotuksia emme pudonneet ja kuolleet. Uusi yritys tänään.

Jos me tästä päivästä selvitään hengissä (pudotusta noin kuusi metriä, alapuolelle olen ripotellut nauloja) perustan kattofirman.

En olekaan pitkiin aikoihin oikein rakennellut mitään, mistä syystä oli hauskaa kun kävin ostamassa pari pakettia pyssynauloja ja ostokset maksoivat 80 euroa. Muistui ihan mieleen ne ajat kun remontoitiin taloa ja vuosikausien ajan kävin joka päivä heittämässä seteleitä eri ilmansuuntiin lepytelläkseni K-raudan jumalia.

Oli sekin harrastus. Jopa jääkiekko on halvempaa.

Vitsi vitsi. Ei tietenkään oo.
 

Synttärisankari

Mulla on synttärit viikonloppuna ja täytän taas 28.

Eiku ei. Tähän mennessä oon täyttänyt 28, mutta nyt huomasin, että täytänkin 35. Tai haluaisin täyttää.

Ei minulla oikeastaan ole tätä oikeaakaan ikää – täytän 45 – vastaan mitään, mutta 35 kuulostaa paremmalta. Se on ikä jolloin ihmisen päiväys on ehkä parhaimmillaan. Silloin on jo elämänkokemuksia, ehkä peräti jokunen saavutuskin. On ehtinyt nähdä lasten kasvamista ja työelämää. Opiskelut ovat kaukana takana. Bonuksena on niin nuori, että aikaa on mihin tahansa. Ellei niitä saavutuksia vielä ole ja sellaisia haluaa, taivas on rajana. Ymmärtää myös, etteivät nk. saavutukset – menestys tai mitä se sitten itse kullekin on – ole lopulta kauhean tärkeitä vaikka sen rinnalla, että on tyytyväinen elämäänsä.

Mukavinta tuossa huomiossa, ettei haluakaan täyttää 28 vaan 35, oli kuitenkin se että paras ikä näköjään nousee mitä vanhemmaksi tulee. Se on lohdullista. Kun joskus täyttää 65 voi haikailla millaista oli elämänsä parhaana vuonna, silloin kun oli 55. Ja kahdeksankymppisenä muistella, että kun pääsi eläkkeelle niin sillon vasta ovet olivat auki kaikkiin suuntiin!

Ehkä tästä voisi jopa oppia sen, että pitää iloita siitä minkäikäinen oikeasti on. 45 on sentään mahtava ikä! Hyvää syntymäpäivää, Roope! (tän ikäisenä täytyy itte onnitella itteään kun kakkukestejä ei enäää järjestetä)

 

Vanhemmat vallassa

Historian lukeminen on avartavaa. Tämä on kaikille teini-ikäisten vanhemmille:

Ranskassa asiat olivat nimittäin 1800-luvulla hoidettu poikkeuksellisen hyvin. Jos isä oli tyytymätön lapsensa käytökseen, hän saattoi muitta mutkitta toimittaa tämän kaupungin vankilaan. Tosin jos lapsi oli alle 16-vuotias, kakkua tuli enintään kuukausi. Mutta jos oli vanhempi, saattoi virua puolikin vuotta.

Riitti, että isällä oli ”perusteltu syy” olla tyytymätön. Sen kummempia kirjallisia tai muitakaan perusteluja ei tarvittu.

Niin että lapseni, siivoisitko vihdoin huoneesi, vai pitääkö tässä ryhtyä kovempiin toimenpiteisiin, häh?
 

Tärkeää pohdintaa

Asiaa monelta kannalta pohdittuani olen vihdoin tullut tulokseen. Suurin kipupiste yhteiskunnassamme on se, että jokainen helkutin myyjä kysyy koko ajan, onko kuitille käyttöä. NO EI OO!

Mietitääs vähän. Maassamme tehdään joka päivä noin kymmenen miljoonaa maksutapahtumaa (laskin eilen kun sain muut työt valmiiksi). Kuitin tarjoamiseen ja siitä kieltäytymiseen (en perkele halua edelleenkään!) menee noin viisi sekuntia.

Se tarkoittaa että valtakunnan tasolla menetetään päivittäin noin 1400 tuntia tehokasta työaikaa kuittikeskustelun takia. Eli noin 175 kahdeksantuntista työpäivää. Se on yhden ihmisen melkein yhdeksän kuukauden työpanos.

Tämä jos mikä on tehottomuutta. Ajattelinkin ryhtyä myymään t-paitoja, joissa on teksti ”Ei kiitos, en halua kuittia”.

Jos minä olisin valtakunnan tai edes kaalimaan kuningas kaikki olisi toisin ja paremmin.

 

Kesätekemistä

Nuorimmaisen tietokoneella istuminen riistäytyi heti kesäloman aluksi (ja monta kuukautta sitä ennen) täysin käsistä. Hän ei tehnyt mitään muuta - sikäli ymmärrettävää että kaikki kaverit sattuvat olemaan mummolassa. Sovittiin sitten tietokoneajat ja laitettiin koneeseen nettiesto paitsi niinä tiettyinä aikoina. Tästä seurasi tietenkin vapaa-ajan ongelmia joten käytiin kirjastossa.

Nyt se oli sängyssä jo puoli kahdeksan aikaan aamulla lukemassa Saariston lapsia ja valitteli, että ”Tää loppuu kohta”.

Voisko tää olla näin helppoa? Melker pelastaa paitsi kesän myös lapsuuden!