Teini talossa

Teini talossa

Murrosikäsoluja

Luitteko viime viikolla Helsingin Turun Sanomista, että suomalaistutkijat ovat onnistuneet valmistamaan teini-ikäsoluja? Juu, kuulitte oikein. Teini-ikäsoluja!!!!!

Kysymys kuuluu: miksi?

*

Arvaan kyllä, millaisia ne teini-ikäsolut ovat. Kauheeta konfliktia on kantasolujen kanssa koko ajan. Siinä käy kutakuinkin näin:

Kantasolu tulee ja sanoo, ettäviittisiks siivota ton soluliman, mikä susta erittyy ennen kuin mummusolu tulee kylään.

- Vittu en varmaan siivoo.

 

Ja sit ku kantasolu yrittää kysellä, että no mitäs sä oot tänään tehnyt, ookko saanu aikaiseksi mitään, niin vastaus on:

- Vittu syövän, mitä se sulle kuuluu?

 

Ja illalla kun mennään nukkumaan, kantasolu  kyselee että ootko muistanut tehdä läksyt ja lukea kokeisiin.

- Meil ei tullu mitään eikä matikkaa muutenkaan voi lukee.

Kantasolu vähän hämmästyy tästä ja yrittää, että totta kai matematiikkaa voi lukea.

- Voi Jeesus, sä et kans tajuu mitään. Matikkaa lasketaan eikä lueta, dorka, sitä paitti ei sitä voi laskeakaan.  Ja kyl mä ne osaan.

- No se on hienoa!

 

(kuluu viikko)

 

- Sait sitten viitosen matematiikasta, eikö sun pitänyt osata tää?

- Älä nyt tuu keuhkoon mulle, mulla on vähän muita, tärkeämpiä,  juttuja nyt mielessä.

- Ai, mitä asioita?

- Mitä se sulle kuuluu.

*

Ja nuo on siis ihan normia, mitä teini-ikäsolut puuhailee. Miettikää vakavampia asioita. Kuten että kun kantasolu tulee kotiin pitkän päivän jälkeen ja huomaa, että teini-ikäsolu on pitänyt bileet maksassa ja se on ihan myrkyttynyt. Ja kun ne menee kattomaan teini-ikäsolun huoneeseen, niin siellä haisee tupakka:

- Oletko sä polttanut täällä! Koko keuhko haisee savulle!

- En varmalla oo.

- Kai minä nyt haistan! 

- Eiku se oli Riku.

- Entä kuka on jättänyt hormonit päälle? Riku vai? Tuolla käytiin niin kuumana, että hyvä ettei kärähtänyt koko alapohja!

*

Ja mitäs sitten, kun teini-ikäsolu kasvaa? Näin:

 

- Mitenkäs muuten se sun kouluhakusi? Kun pitäis päättää mitä susta tulee isona, valko- vai  punasolu.

- Punasolu! Haloo, mutsi! Mä oon vegaani!

- No valkosolu sitten.

- Mä en oo semmonen ku sä. Mulla on unelmia! Emmä tyydy tommoseen perinteiseen paskaduuniin. Ei se oo elämää. Mä haluun nähdä ja kokea! Mä lähden kiertämään!

- Minne ajattelit mennä?

- Ei välii kunhan on pois täältä!

- Selvä. Mutta sinustahan voisi tulla vaikka aivosolu, oletko ajatellut sellaista?

- En tod. ole ajatellut! Kuka haluis olla tyhmä aivosolu?

- Hmm. Niin. Onnea matkaan, lapseni.

*

Niin sitä vaan, arvon tiedeihmiset, että vähän vois miettiä mitä siellä labrassa valmistatte ja jättää valmistamatta. On täällä kyllin vaikeaa jo muutenkin!

Kuolemattomuudesta

Millainen haju sähkötupakasta tulee? Nimittäin nuorison huoneesta tuli kesällä jatkuvasti sellainen vähän outo, makeahko (ei kannabis-makea) haju, joka on epämiellyttävä mutta ei kuitenkaan sellainen, joka liittyisi siihen että suihkussa ei käytäisi (käydään, monta kertaa päivässä parhaimmillaan ja yleensä niin pitkään että kaakelit tippuvat seinästä)

Mun teoria on, että siellä poltettiin sähkötupakkaa. Asiaa on vaikea verifioida, koska ovi oli aina lukossa eikä asentamani valvontakamera toiminut.

Nyt kun kesä, seukkaaminen ja kaverien yökyläilyt ovat loppuneet, tilanne on palannut normaaliksi. Tupakka – siis oikea tupakka – on kyllä jäänyt, mutta sitä sentään poltetaan jossain tontin rajojen ulkopuolella. Asiasta on käyty keskusteluja.

*

Itse vastustan henkeen ja vereen porttiteoriaa. Eli että esimerkiksi kannabiksen käytöstä seuraa automaattisesti siirtyminen hasikseen, lääkkeisiin, koviin huumeisiin ja terminaalivaiheessa uskoon, jolloin kaikki on menetetty. Niinhän se ei mene. Tupakanpoltosta ei siirrytä muihin poltettaviin huumeisiin eivätkä kannabiksenkäyttäjät yleensä siirry suonensisäisiin.

Mutta sähkötupakan & nuorten kohdalla saattaisin tehdä pienen poikkeuksen. Sähkötupakkahan kuulostaa varsin harmittomalta: tupakkaan verrattuna se on lähes terveystuote eikä edes haise erityisen pahalta, joten siitä ei jää kiinni kotona (sinänsä nuorisoa ei haittaa paha haju: jos haisee bensalle tai tupakalle, ainahan voi laittaa lisää dödöä!).

Mutta ei siis ihme, että sähkötupakka on nuorison suosikki.

Vaan kun nyt olen seurannut tuolla kirkolla (taajamamme keskustassa, suurkaupunkilaisille suomennettakoon) kulkiessani tuttuja nuoria, niin jokainen, jonka olen nähnyt Hesburgerin takana sähkötupakka kädessä, on jossain vaiheessa näköjään siirtynyt myös tavalliseen tupakkaan. Taitaa se kynnys sitten kuitenkin olla aika paljon matalampi. Tai sitten tavallisesta tupakasta saa paremmat kiksit.

Mutta se kaunis haave että jos jälkikasvun nyt on pakko tupakkaa kokeilla, niin kokeilisi edes sähkötupakkaa, on kyllä itsepetosta. Lopputulos suurella todennäköisyydellä on, ettei se siihen jää ja se on surullista.

*

Mutta on toivon pilkahduksiakin. Facebookissa on tällä viikolla ollut villitys, että ihmiset jakavat nuoruudenkuviaan. Niin minäkin. Jäin siis katselemaan vanhoja albumeja omasta elämästäni 15-25 -vuotiaana. Silmiinpistävää oli, että kaikissa kuvissa, koko ajan, kaikki, polttivat. Rööki oli jos ei suussa niin kädessä. Yleensä toisessa kädessä oli viini tai kaljapullo. Enkä puhu siis vain itsestäni vaan ihan kaikista – toki kuvia on ilmeisesti otettu lähinnä juhlatilaisuuksissa mutta yhtä kaikki.

Aika monien niiden ihmisten kanssa olen edelleen tekemisissä ja yhtä silmiinpistävää on, että kukaan heistä ei polta enää. Tai pari polttaa mutta hekin vain ollessaan baarissa eivätkä silloinkaan paljon. Jonkinlaista viisastumista on siis tapahtunut ikääntymisen myötä. Ja vaikka tupakasta on helvetillisen vaikea päästä eroon (believe me, I know), niin ei se mahdotonta ole, ei ollut minullekaan.

Se on lohduttava ajatus.

*

Entä mitä sanoa nuorisolle, joka on ryhtynyt polttamaan? Että se on vaarallista ja haisee pahalle ja kunto menee ja hampaat kellastuu ja rahaa kuluu ja lopulta kuolee?

Mutta kun eivät nuoret kuole. He ovat kuolemattomia. Eikä tupakka niin nopsaan vaikuta kuntoon - sitä paitsi kuka nyt haluaisikaan olla hyvässä kunnossa kun voi hengailla kartsalla? Vaara puolestaan kuulostaa jännältä! Ja miten niin haisee pahalta, en minä ainakaan haista enää mitään…

Jepjep. Siinä on ulkopuolisen aseet aika vähissä. Valistaa voi, mutta muutoksen, sen on lähdettävä itsestä.

Seksi – uhka vai mahdollisuus

Noniin, nyt kun nasevan otsikointini avulla sain teidän kaikkien huomion, haluan kertoa teille Jeesuksesta.

Ei vaiskaan. Ku seksistä.

Kävi näin: Kuopus yritti kesällä katsoa romanttista kotimaista komediaa ”FC Venus”. Hän oli silloin siis 12 v. Se katto sitä hetken ja lopetti, koska sitä ällötti ku siellä käytettiin mm. semmosta sanaa ku ”bylsiä”. (Hyvin monella tasolla ymmärrän häntä…)

Sit se tuli kertoo, että ”se leffa on K12 mutta mä en selvästikään ole vielä henkisesti niin vanha”.

Mua nauratti. Eikä vähiten siksi, että jos kykenee analysoimaan tuon, niin ehkä kuitenkin on kyllin vanha.

*

Mutta tuo on hankala hetki nuoren elämässä: ikään kuin lapsuuden ja nuoruuden taitevaiheessa, kun ei ihan vielä haluaisi päästää lapsuudesta irti, ja sitten taas toisaalta vähän ehkä hotsittaisikin ja joka tapauksessa ajattelee, että niin kuuluu tehdä. Ja tietää, että niin vääjäämättömästi myös käy.

Ja kun se seksi tunkee joka paikasta. Sellaista elokuvaa ei olekaan, etteikö siellä olisi nolostuttavia kohtauksia. Teeveesarjoissa sama juttu. Netti on pullollaan paljasta pintaa.

Pahinta on tietenkin jos niitä filkkoja joutuu katsomaan samassa huoneessa – samassa läänissä! – vanhempiensa kanssa. Sitä tulee äkkiä asiaa jääkaapille tai minne tahansa niin että pääsee pakoon. Mikä siis neuvoksi?

No, paljon ei ole tehtävissä, sillä nolostelu kuuluu tiettyyn elämänvaiheeseen eikä siitä mihinkään pääse. Sitä paitsi ei seksistä puhuminen tai siihen suhtautuminen nyt niin kauhean luontevaa ole aina aikuisillekaan.

*

Meillä on ollut sellainen käytäntö, että aina jos on ollut luonteva paikka, niin näistä asioista on puhuttu (tai vaimo on puhunut, minä olen juossut karkuun). Ensimmäisen kerran lapsia kiinnostaa joskus kolmevuotiaana se, mistä lapset tulevat. Siitä sitten vaihtelevalla mielenkiinnolla mennään, kunnes lopulta päädytään siihen, että lapsi/nuori tekee mitä tahansa päästäkseen kuulemasta – ainakaan vanhempiensa suusta – näistä kamalista asioista.

Ajattelenkin, että teiniyden kynnyksellä ei ehkä olekaan aina kyse tiedonpuutteesta, vaan pikemmin siitä, että ne asiat ovat vääjäämättömän lähellä ja niihin on jollain tavalla otettava kantaa ja se on ahdistavaa.

No, on joskus kyse tiedonpuutteestakin. Mutta onneksi niitä hetkiä varten on olemassa LTT eli Lasten tietotoimisto, joka on hyvin informoitu ja he voivat valaista myös toisiaan kaikissa seksiin liittyvissä asioissa.

Tällaisista ikimuistoisista hetkistä kenties ikimuistoisin oli, kun yksi meidän pojista kertoi kerran, kuinka kuudennella luokalla kaveri oli välitunnilla tullut ja todennut, että ”oon kuullut että sulla on naisellinen orgasmi”.

Kerrankin oli mennyt meidän poika hiljaiseksi. Siinä oli meinaan saatu yhteen lauseeseen kunnioitettava määrä päättömyyttä.

*

Mutta kun keskustelun taso kavereiden kesken on tätä, niin ei ihme, jos vähän ahistaa.
Sitäkin tärkeämpää olisi kotona puhua näistä asioista ajoissa. Mutta ei siitä tarvitse eikä pidä tehdä numeroa, sen sijaan hetkeen pitää tarttua, kuten roomalaiset sanovat. Mahdollisuuksia ehtii tulla sen 12 vuoden aikana monia. Ne vain pitää muistaa käyttää.

Eikä kyse viime kädessä myöskään ole vain valistuksesta: siis että mitä seksi on ja miten lapset syntyvät ja ennen kaikkea miten niitä ei synny. Enemmänkin minun mielestäni seksistä puhumisessa kyse on siitä, että kun teini-ikä alkaa, osaisi suhtautua edes aavistuksen luontevasti ja järkevästi seksiin, seksuaalisuuteen, alastomuuteen ja tyhmiin juttuihin, joita joutuu joka tapauksessa kuuntelemaan joka tuutista.

Se on kyllä iso tavoite, myönnetään.

Muodonmuutoksia

"Eräänä päivänä teini heräsi ja huomasi muuttuneensa suunnattomaksi syöpäläiseksi." - Franz Kafka, Muodonmuutoksia

"Joku oli varmaankin panetellut Teini K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vapautettiin, vaikka hän oli tehnyt vaikka mitä" - Franz Kafka, Oikeusjuttu

*

Täytyy vissiin tilata lääkäriaika. Siis ei mulle, tietenkään, mutta nuorisolle.

Kert sillä on nyt jotain pahasti vialla.

Kerroinkin joku aika sitten, että nuoriso imuroi huoneensa tossa yks päivä mutta ei siinä vielä kaikki: nyt se imuroi sen uudestaan! Eikä siinäkään vielä kaikki: hän (pakko alkaa käyttää tätä ihmispersoonapronominia) söi kanssamme ihan niinku samassa pöydässä samaa ruokaa ja keskusteli erilaisista asioista, kuten kuulumisista ja siitä, että matematiikankirja pitäisi hankkia ja että mitä aineita heillä koulussa on.

Siis kouluaineita, ei nuuskaa.

Veikkaan jonkinlaista virustulehdusta. Labrakokeet ainakin pitää ottaa heti ja senkka, on se niin erikoista meininkiä.

*

Toisaalta ihminen on hämmästyttävä otus. Siis että kuinka voi olla niin, että yhtenä aamuna nuori on täysin menetetty ja on sitä sitten seuraavan pari vuotta. Ja sitten yhtenä aamuna – se on usein tiistai – se kaikki on ohi kuin paha uni. Ikään kuin joku olisi vaihtanut lapsen pariksi vuodeksi ja palauttanut sitten päivitetyn version.

Ystäväni käytti ilmaisua, että teini-ikäisen aivot menevät sumppuun. Ja kun ne sitten ovat sumpussa, niin ei sinne pääse mitenkään menemään järjen valoa ei ääntä. Se on eräänlainen ihmisen aito toukkavaihe, jonka aikana valmistaudutaan metamorfoosiin. Kun asiat ovat valmiit ja aivot kääntyneet uuteen asentoon, sumppu aukeaa ja sieltä lentää esiin jos ei nyt ihan  ritariperhonen niin jonkinlainen yökkönen tai nokkosperhonen nyt kuitenkin.

Mutta hiukan tässä on nyt totuttelemista. Enkä hetkeäkään epäile, etteikö tässä vielä olisi raskas tie edessä ennen kuin voimme saatella lapsemme vanhainkotiin. Silti. On tää erikoista.

Ruuanlaitosta ja siivoamisesta

Nuoriso teki ruokaa itselleen, koska vanhemmat olivat huinimassa muualla. Se on mainiota ja kannatettavaa oma-aloitteisuutta! Satuin sitten tulemaan samaan aikaan kotiin ja keittiö oli kaaoksessa, joten pyysin, että olisitko kiltti ja siivoisit jälkesi.

- Juu.

No tuossa kuvassa (oli pakko ottaa ihan livekuva; siitä ei kuulu se, että liesituuletin on hurisemassa eikä ruokapöytäkään onneksi näy) on tilanne sen jälkeen kun on siivottu. Se eroaa tilanteeseen ennen siivoamista sillä lailla, että jokin osa ruuasta on vissiin laitettu jääkaappiin.

Arvaan, että Martta-yhdistyksen siivousjaostolla voisi olla sananen tai kaksi sanottavana lopputuloksesta.

*

Ei silti, edistystä on tapahtunut. Alkuvuodesta ei olisi siivottu yhtään osaa ruoasta jääkaappiin ja vastauskin olisi ollut v:lläalkava.

Ja sekin on totta, että aika iso osa tästä kaaoksesta on jonkun muun kuin hänen itsensä tekemää (mitäs olivat vanhemmat kaksi tuntia poissa, ihan saavat itseään syyttää). Silti: missä vaiheessa ihmisen elämään astuu sellainen mahdollisuus, että voisi paitsi (i) siivota omat jälkensä kunnolla ja (ii) kun siinä siivoamisen tiimellyksessä jo on, hoitaisi saman tien koko alueen kuntoon, vaikkeivät kaikki mehupurkit omilta jäljiltä olisikaan?

Kyllä siinä aika kauan menee. Oman kokemukseni mukaan miehillä keskimääräinen aika on 35 vuotta ja naisilla vähän vähemmän. Aika paljonkin vähemmän: tytär korjaa kyllä yleensä leipomustensa jäljiltä keittiön ja on korjannut pienestä pitäen.

*

Tosin kun nyt ryhdyin oikein ajattelemaan asiaa, se voi johtua siitä, että perheessä on ollut käytössä kaksoisstandardit kuten yhteiskunnassa laajemminkin: pojilta ja tytöiltä vaaditaan eri asioita. Tytöt ovat monissa asioissa pätevämpiä, mistä syystä heiltä myös vaaditaan enemmän, oli se reilua tai ei. Vai vaaditaanko heiltä siksi, että ovat tyttöjä, sekin on mahdollista.

No, asiat ovat harvemmin noin suoraviivaisia saati tiedostettuja. Meillä meni ehkä niin, että koska tytär on ollut pienestä pitäen kova leipomaan, niin jossain vaiheessa ymmärsimme vaatia, että saa leipoa juu, mutta sillä ehdolla, että jäljet myös siivotaan. Tämä on sitten iskostunut häneen jossain määrin. Pojat sen sijaan eivät ole koskaan tehneet ruokaa tai leiponeet – paitsi nyt teini-iässä kun on saatava päivittäinen jauheliha-annos (yök). Ja se ruuanlaitto yleensä tapahtuu sellaisiin vuorokaudenaikoihin, ettemme ole nalkuttamassa asiasta juuri sillä hetkellä. Myöhemmin ei jaksa, ja ylipäänsä pääsee helpommalla jos siivoaa itse, kuten em. esimerkki osoittaa.

Toivossa on kuitenkin hyvä elää. Ehkä vielä joskus itse kukin oppii siivoamaan ja voi siivota myös muiden jälkiä yhteisen hyvän edistämiseksi. Se on pitkä tie. Itse osaan sen jo nykyään, mutta siinäkin on kyllä osa sitä, että tiedän siivoamiseni miellyttävän vaimoa – siivoaminen ei siis lähde ihan pelkästään pyyteettömistä motiiveista edelleenkään.

*

Ihan pian tilanne ei valitettavasti helpota, sillä perheeseen ollaan saamassa uusi ruuanlaittaja.

Yläkoulu on nyt nimittäin korkattu nyt myös nuorimmaisen voimin. Heti ensimmäisellä viikolla edessä oli uusia, hyvin haastavia tehtäviä. Alkoi esimerkiksi kotitalous (opettakaa niitä siivoamaan!). Jälkikasvun tehtäväksi lankesi ensimmäisellä tunnilla ”hakea mansikat”. Ne siis haettiin viereiseltä pöydältä ja kaadettiin omaan kulhoon.

Näin hän varsin onnistuneesti tekikin.

Oi isänmaa, ollos huoleton, poikas valveil' on!

Työn raskaan raataja

Tämä viikko on mennyt täysin rakennushommissa, niin ettei ole ehtinyt oikeastaan mitään muuta. Aamulla kahdeksaksi työmaalle ja kun sitten pääsee takaisin kotiin kello on helposti kuusi. Siinä vaiheessa on niin väsynyt, ettei jaksa yhtään mitään.

Mutta pakko on, sillä nk. normityöt on kuitenkin hoidettava. Niinpä kello on paljon kun lopulta kaatuu sänkyyn ja laittaa herätyksen kuudeksi että ehtii aamulla ennen raksaa tekemään edes jotain.

No, tilanne on väliaikainen ja ihan itse valittu. Enkä siis valita: pidän niistä töistä ja kunhan nämä muutamat hommat saadaan ensi viikolla valmiiksi, niin sitten ei tarvita enää ulkopuolisia ukkoja työmaalle, mikä helpottaa kun ei tarvitse olla kiinni muiden aikatauluissa. Voi tehdä omaan tahtiin.

*

Ja miten tämä liittyy teiniblogiin? Ai sillä tavalla, että teinejä ei ole paljon työmaalla näkynyt? No ei ole näkynyt, se on totta (tytär lupasi sentään tulla restauroimaan ikkunoita viikonloppuna, koska on ehtinyt jo tuhlata kaikki kesätyörahansa laukkuihin ja vaatteisiin sekä sampanjaan,  kuten kunnon nuoren neidon kuuluukin). Mutta ei, se ei ollut tämän valitusvirren aihe. Vaan se, että miten ihmeessä ihmiset, jotka käyvät tavallisissa päivätöissä, näkevät ikinä jälkikasvuaan?

En ymmärrä.

Saati että miten te jaksatte sitten illalla viedä niitä lapsia harrastuksiin tai tehdä niille ruokaa tai kysyä että mitä kuuluu? Käytättekö te jotain pillereitä? Vai onko teillä vain poikkeuksellisen hyvä kunto?

Entäpä sitten sellaiset aikuiset, jotka tekevät hyvin liikkuvaa tai muuten poikkeuksellisen vaativaa työtä, jossa tehdään ympäripyöreitä päiviä? Onko heillä edes tietoa lastensa lukumäärästä tai iästä, mielipiteistä puhumattakaan? Vaikea uskoa.

*

Olen siis näiden kahden viime viikon aikana ymmärtänyt, kuinka monella tavalla etuoikeutettu olen, kun saan tehdä töitä kotona. Totta kyllä, olen henkisesti suuren osan päivästä jossain ihan muualla, näppäimistön takana. Mutta silti kuulen mitä ympärillä tapahtuu, pystyn vastaamaan jos kysytään, saan moikata kun lapset tulevat koulusta ja huomaan, jos he ovat esimerkiksi hukanneet päänsä koulumatkalla (niinkin voi käydä ja käy).

Niinpä haluan nostaa hattua teille kaikille päivätöissä käyville, jotka vielä sen pitkän päivän jälkeen jaksatte huolehtia siitä, että lapset, teinitkin, tulevat vaatetetuksi, syötetyksi, paheksutuksi, neuvotuksi, ojennetuksi, rakastetuksi sekä kuljetetuksi. Respektiä. Well done!

(Mainittakoon, että mun tää kahden viikon työ on ollut poikkeuksellisen fyysistä ja raskasta, ojan kaivuuta ja betonin piikkaamista, joten ehkä sekin vaikuttaa hieman tähän väsyneeseen tyrmistykseeni oikeasta työelämästä.)