Teini talossa

Teini talossa

Kärsi, kärsi...

Vuorokausirytmeistä, osa CMXXVII:

Yöllä heräsin siihen, kun vaimo tappeli puhelimessa  nuorison kanssa kotiin tulemisesta. Kello oli kaksi ja oli sovittu että tullaan ihmisten aikoihin (kello kaksi ei ole sitä). Viimein kello neljä heidän armonsa suvaitsivat saapua soopeliturkeissaan. Vaimo kävi siinä sitten aika kuumana, ihan syystä. (Mua ei päästetä kernaasti näihin riitoihin, koska käyn vielä kuumempana, mikä etenkin näin helleaikaan on ongelmallista. Ihan on talossa kyllin lämmintä muutenkin.)

Turhaa se tappelu tietenkin oli, mutta kiusa se on pienikin kiusa. Silti: aamuyö kello neljä. Voi Huokaus.

Ei jumankauta ollut meinaan imeväistenkään kanssa näin kelvottomia vuorokausirytmejä. Tai no, ehkä olikin. Onneksi aika kultaa muistot, koska on niin, että jokaisessa iässä on paitsi hyvät, myös ikävät puolensa. Vauvahelvetissä toivoo, että lapset kasvaisivat isoiksi, ja kun ne on isoja, haikailee menneitä vaaleanpunaisia vuosia (jotka oikeasti olivat ruskeita, pissankeltaisia sekä oksennuksen valkoisia).

*

Joka tapauksessa: Tällä hetkellä en odota mitään niin paljon kuin koulun alkamista. Sitä, kuinka se alkaa hähhähhää joka aamu kello kahdeksan ja kuinka vahingoniloinen olenkaan. Ja iloinen, sillä se rauhoittaa myös muun ihmiskunnan elämänrytmin. Ammattikoulun hyvä puoli on käsittääkseni myös se, että päivät ovat pitkiä ja siellä ihan oikeasti tehdään jotain, eli hyvällä tuurilla ollaan sitten illalla vähän väsyneitä myös.

Pari viikkoa vielä.

Sitä odotellessa olen ottanut raamatullisen asenteen ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Perhekruunustamme tulee tosi kirkas, sellainen joka säihkyy vastaantulijoiden silmiin ja sokaisee heidät. Vastaantulijat voivat vain miettiä, että aijjaa, noilla taitaa olla teini-ikäisiä kotona. Ja sitten ne kaivavat taskusta muutaman kolikon ja antavat ihan silkasta säälistä meille, että voimme ostaa jotain lohduttavaa kuten suklaata tai olutta.

Lopuksi myyn sen kruunun miljoonalla ja ostan rahoilla hyvin ansaitun ulkomaanmatkan kahdelle (jonne tosin emme voi mennä, koska taloa ei voi jättää tyhjilleen).

Suunnitelma on täydellinen. Olen hionut sitä koko kesän.

Lapsityövoimaa

Lapset ovat mahtavia työntekijöitä siksi, että he voivat käyttää helposti kolme tuntia sellaisen työn välttelemiseen ja voivottelemiseen, jonka tekemiseen menisi vartti. Tämä pätee toki myös läksyissä ja etenkin kokeisiin lukemisessa.

Lasten työhistoria menee suurin piirtein niin, että hyötynäkökulmasta olisi viisainta maksaa heille 18 ikävuoteen saakka siitä, etteivät he tee mitään. Sillä keinoin asiat sujuisivat nopeasti ja hyvin. Toisaalta sitten ne eivät oppisi mitään. Eli on vain jaksettava opastaa, neuvoa ja tehdä mukana vaikka se kuinka hidastaisi.

Tältä kesältä on nyt pari lapsityökokemusta, jotka täten juhlallisesti jaan.

*

Kävi niin, että ostimme Turusta vanhan omakotitalon, jota tässä nyt pikku hiljaa alamme remontoida. Työtä riittää.

Mutta ei siinä vielä kaikki: Teini ilmoitti, että voisi tulla auttamaan – siis toki korvausta vastaan mutta kuitenkin. Taustalla oli, että tyttöystävä oli mennyt niin ikään töihin pariksi viikoksi eikä siis ollut maisemissa. Näin jäi aikaa myös tällaisiin porvarillisempiin harrastuksiin.

Mutta se oli tietenkin oikein mukavaa. On aina ilo maksaa lapselle siitä, että hän tekee työtä. Lapsi oppii, että otsa hiessä on leipä ansaittaman ja parhaassa tapauksessa työstä on jopa hyötyä. Joka tapauksessa niin, että koska rahaa tavalla tai toisella kuitenkin tunkee jälkikasvulle, niin on miellyttävää, jos sen vastineeksi saa jotain.

Itse asiassa meidän perheessä on harrastettu tämänkaltaista työvoimapolitiikkaa pienestä pitäen. Se on ollut helppoa, koska aina on ollut remonttia menossa ja ellei, niin ainakin nurmikonleikkuuta tai polttopuiden kantoa on tarjolla. Mutta ei se helppoa ole, työnteon opettelu. Erityisesti kaikenlainen fyysinen työ tuntuu olevan hankalaa ihan riippumatta iästä. Ei oikein jaksettaisi ryhtyä ja jotenkin mikä tahansa muu työ tuntuisi mukavammalta. Ja tokihan raksahommat ovat raskaita, myönnetään. Mutta kaikkeen tottuu kun hetken tekee. Ja kukin mittansa mukaan: alle vuoden ikäiset voivat kantaa viiden tiilen sijaan vaikka vain yhden. Sen voi laittaa kontatessa selkään.

Asiaan: teinin kanssa siis talolle hommiin. Lopputuloksena oli oikein hyvä muutamatuntinen. Aluksi oli tahti vähän hidasta, mutta kun äiti kantoi suurempia määriä roskaa ja lautoja kuin lapsi, niin se kannusti ottamaan vähän isompia sylyksiä. Siinä oppi sitäkin, että työn tarkoituksena on saada asioita aikaiseksi ja tästä sitten saa korvauksen. Työn ideana ei ole kuluttaa aikaa ja saada korvausta menetetystä vapaa-ajasta.

Luulen, että hän tulee toistekin ja kun pääsee makuun niin kukaties enemmän. (Ja hän sitä paitsi teki myös sellaisen vanhempien näkökulmasta pelottavan huomion, että meillä on nyt jonkin aikaa Turussa talo, joka vain odottaa häntä puutarhajuhliin…)

*

Ja se toinen lapsityökokemus:

Myös kuopus loihe lausumaan viikko sitten (odottamattomasti), että haluaisi töitä. Ja mehän heti keksimme monta asiaa, jotka pitäisi tehdä, vaan kun mikään ei oikein kelvannut. Oli hikivaaraa ilmassa. Lopulta hän sai kakistettua, että haluaisi sellaisiin oikeisiin töihin.

Ja mitähän ne ovat?

No esimerkiksi mun työ olisi kelvannut, koska siinä vain istutaan kotona päätteellä. Oikeastaan se ei eroa juurikaan siitä mitä hän tekee nytkin, paitsi että minulle maksetaan tästä. Myös isosiskon kesätyö marjanmyyjänä olisi mitenkuten kelvannut, koska siinäkin vain istutaan. Sen sijaan kaikenlainen kantaminen oli aika out.

Mitä tästä pitäisi päätellä? Ainakin, että jonkin verran on vielä tietä edessä ennen kuin sitä poikaa kannattaa palkata ojankaivuhommiin. Mutta ehkä oma esimerkki - muualla kuin päätteen edessä - lopulta kantaa hedelmää. Uskon niin. Esimerkin voima on ihmeellinen. Asia, joka pitäisi muistaa ihan kaikessa, siis IHAN kaikessa.

 

Tuokaa se syyllinen sissään!

Oliskos tässä nyt kuulkaa tapahtumassa sellainen ihme, että elämä alkaa seestyä? Voisiko? Ei kai sentään?

Vaan kun parin viikon ajan ilmassa on ollut jonkinlaista kohteliaisuutta, tervehtimistä ja joskus jopa kokonainen lause – ei nyt mitään pitkää, ei sivulauseita tai sen sellaisia, mutta kuitenkin.  Ja muutenkin suuri osa asioista on mennyt oikein mallikelpoisesti. Tänään on noustukin jo kymmeneltä.

Mutta tietenkään me vanhemmat emme hevillä usko maailman parantumiseen, vaan epäilemme että se on vain tyyntä myrskyn eessä, ja että tunnelin päässä näkyvä valo on vastaantuleva juna ja että on varmaan jotain mitä me emme ole huomanneet.

Sillä sellainen on ihmisen luonto. Sitä kovin helposti aina pelkää pahinta, vaikka ihan yhtä hyvin voisi myös ottaa toisenlaisen asenteen ja toivoa parasta. (Toki historia osoittaa, että kaikenlaista sattuu, eivätkä tietyt epäilyt ole ihan tuulesta temmattuja. Kuten Lenin sanoi: luottamus hyvä, kontrolli parempi.) Ja kuitenkin: hetkittäin tulee olo, että onkohan sitä liiankin epäluuloinen. Että mitä jos välillä lähtis liikeelle hiukan avoimemmin mielin.

*

Nimittäin ainakin tällä viikolla on ollut meidän vanhempien vuoro hävetä ja nolostua.

On siis ollut vähän vääntöä kotiintuloista ja lisäksi sellaistakin on tapahtunut, että tullaan kotiin mutta häivytään kun silmä välttää. No, yhtenä iltana mopo kaarsi taas hyvissä ajoin pihaan ja ovi kävi. Hyvä hyvä! Nuoriso tuli kotiin. Teurastakaa jauheliha! Uhratkaa sipsipussi! Muuttakaa vesi kolajuomaksi tuhlaajateinin paluun kunniaksi!

Vaan sitten yöllä vaimo huomasi (joo, se hortoilee täällä ees taas yöt kaiket kynttilä kädessään kuni Louhisaaren valkea impi), että mopo ei olekaan pihassa. Niinpä hän haki kännykä ja laittoi oikein kiukkuisen viestin, että missä pirussa sitä oikein luuhataan ja kotiin niinku olisit jo tai ei hyvät hytky.

No, nuorisohuoneen ovi aukes ja sieltä työntyi nuorisopää, joka ihmetteli, että mitä se mutsi oikein sekoilee?

(Mopo sattui olemaan muissa tehtävissä, lainassa.)

- Aijjaa, anteeks, sanoi vaimo ja palas sänkyyn posket punaisina. Syystä.

Kultakaloista ja teineistä

Kultakaloilla ja murrosikäisillä on aika lailla samankaltainen muisti ja muutenkin ne muistuttavat toisiaan, molemmat esim. ovat söpöjä paitsi murrosikäiset.

Siis kysynpä vain: Kuinka vaikea on pitää yksinkertaisimmistakin säännöistä kiinni? No ihan pirun vaikeaa, näköjään.

Meillä on mennyt meininki tällaiseksi: nuoripari tulee kotiin myöhään – on puhuttu että viikolla oltaisiin kahdeltatoista kotona ja sit viikonloppuna kun sovitaan voi olla pidempään. Ja sitten on sovittu, että tänne ei tuoda ylimääräisiä ihmisiä yöksi, jos ei ole erikseen pyydetty lupaa.

Viikko sitten viimeksi tästä väännettiin ja tosi hyvin menikin viikko. Mutta nyt sitten ilmeisesti muisti loppui – että mitvit tää muka on, miksei muka saa, nyt on kesäloma.

*

Eikä tietenkään se klo 24 myöskään eilen enää onnistunut vaan kello oli puoli kaksi kun tultiin. Ja sen jälkeen alkoi jauhelihan paistaminen (meillä on iso talo mutta silti kuulin lautasten kolinan sänkyyni saakka ja mietin lähtisinkö murhaamaan, mutta en jaksanut, koska minulla oli sentään herätys kuudelta)

Pakettiin kuuluu myös, että nukutaan noin kahteen, sitten hipsitään keittiöön ja viedään ruuat omaan huoneeseen, niin että varmaan ei kenenkään tarvitse heitä nähdä.  Se on melkein myönteistä, ei sillä, mutta kyllä perheessä asuminen hiukan tarkoittaa myös sitä, että joskus nähdään. Kun meinaan se ruoka on sitten aikanaan syöty, hipsitään ulos ja palataan sitten taas yöllä jne. ad infinitum. ¨

Myönteistä on, että yöllä tullaan kyllä mahdollisimman hiljaa, ettei vain herätettäisi ja siitä pisteet. Mutta tietenkin herätetään. koska (i) ei ne osaa tulla niin hiljaa ja (ii) täytyy sitä nyt sen verran olla hereillä että kuulee että on ylipäänsä tultu kotiin. Lopputuloksena on sitten kiukkuinen kun ei saa nukuttua. Ja muutenkin, ei sillä.

*

Ongelma on, että mitä voi tehdä? Nyt on siis keskusteltu ja kauniisti puhuttu, ei vaikutusta. Myös on rumasti puhuttu, ei vaikutusta. Seuraavaksi aattelimme tehdä niin, että jos näihin muutamiin pikkuvaatimuksiimme ei suostuta, kaikki rahahanat menevät kiinni. Oisko sillä vaikutusta?

Itse asiassa se, mikä tässä eniten ärsyttää on, että meitä pidetään jonkinlaisena hotellina, johon tullaan yöpymään ja josta kupataan pari ateriaa sekä rahaa mutta muuten ollaan muualla, missälie, luultavasti auttelemassa mummoja tien yli sekä keräämässä varoja hädänalaisille.

Kaiken kukkuraksi vielä ylenkatsotaan hotellihenkilökuntaa. Se on mielestäni niin kauan ihan ok kun hotellipalveluista veloitetaan 220 e/yö, mutta muuten se on erittäin epäokei.

Pitäisikö siis alkaa laskuttamaan? Bonuskortilla sais jonkun pienen omistaja-alennuksen, yö aterioineen maksaisi esimerkiksi vain 149 e.

 

Teinihoitola

Milloinkohan nuorison uskaltaa jättää yksin kotiin pariksi yöksi? Tätä on nyt tullut mietittyä niin juhannuksena kuin taas parin viikon kuluttua kun pitäisi mennä lyhytmatkalle.

Kysymys on äärimäisen relevantti. Nimittäin kun nuoriso ei missään tapauksessa suostu matkustamaan mukana, niin mitkä ovat vaihtoehdot?

 

No vaihtoehdot ovat seuraavat:

(i) Luottaa talon teinien osaaviin käsiin (hah!)

(ii) Pakottaa nuorison mukaan (ei onnistu)

(iii) Pakottaa nuorison jonnekin muualle siksi aikaa kun itse on poissa (voi onnistua mutta siinäkin on mutkansa)

 

Koska mikään noista ei ole kovin hyvä ratkaisumalli, olen kehitellyt vaihtoehdon (iv), jonka tuotteistan ja rikastun silmittömästi ja nauran koko matkan pankkiin.

Vaihtoehto (iv) on versio eläinhoitoloista. Siis jos esimerkiksi koira täytyy laittaa jonnekin lomamatkan ajaksi, niin niitähän on sellaisia koirahoitoloita. Tän nimi vaan on teinihoitola, mutta idea on sama.

Teinihoitolassa jokaiselle teinille on mukava oma koppi, jossa on dvd sekä wifi. Ruokaa tarjoillaan seitsemän kertaa tunnissa ja se koostuu lähinnä suolasta ja sokerista. Herätys on klo 15, jolloin tarjoillaan aamiainen.

Varsinaista ohjelmaa ei ole, mutta illansuussa kaikki hoitolan teinit päästetään pihalle, johon on rakennettu lasten leikkipuisto. Tarkoitus ei suinkaan ole leikkiä laitteissa, mutta teinit tykkäävät istuskella sellaisissa. Hoitolan henkilökunta lähettää klo 22 alkaen viestejä nuorison kännykkään, jossa kyselevät missä he ovat ja koska aikovat tulla kotiin ja mikseivät voisi tulla jo nyt.

Hoitohenkilökunta toki tietää, missä teinit ovat, koska he siis ovat hoitolan suljetulla pihalla, mutta viestien tarkoitus on tehdä olo kotoisaksi.

Klo 24 aletaan soittaa haitarimusiikkia sekä Tshaikovskia ämyreistä, jolloin teinit siirtyvät koppeihinsa. Sinne tarjoillaan iltapalaksi sipsejä. He nukahtavat sipsipussi sylissään noin klo 04.

*

Kun vanhempien yökyläily on ohi, he tulevat hakemaan jälkikasvunsa, joka ei suostuisi millään palaamaan kotiin, koska hoitolassa on niin kivaa. Vaan pakko on palata, sillä hoitolan hinnat ovat ihan perkeleellisen suuret.

- Mutta joka euron arvoiset! ajattelevat tyytyväiset vanhemmat.

*

Ennakkotilauksia hoitopaikasta otetaan vastaan täällä.

Kesähommissa

Nuoriso (niitä oli enemmänkin) otti itseään niskasta kiinni keväällä ja olivat töissä kuukauden verran eräässä puhelinmyyntiyrityksessä.

Koulun jälkeen menivät sinne ja muutaman tunnin myivät arpoja. Minkäänlaista pohjapalkkaa ei tietenkään ollut ja ansaintalogiikkakin kuulosti vähintään monimutkaiselta kun yritin vähän onkia tietoja, että mistä on kyse.

Mutta koska en tunnetusti tajua mistään mitään, en voinut sen kummemmin asiaan puuttuakaan. Ja muutenkin: ajattelin, että hyvä vain jos ollaan omatoimisia, vaikka hiukan olikin sellainen olo, että mitähän siitä seuraa.

Nuorison laskujen mukaan rahaa piti olla tulossa pari sataa euroa. No, nyt sitten vihdoin tuli palkka työstä: 30 euroa. Jep. Kolmekymmentä. Sitä vaan, että siellä Bangladeshin suunnilla sentään vissiin saadaan se euro tunnissa tai jotain.

Ja jos siitä kolmesta kympistä sitten vielä miinustaa bussit työpaikalle sekä eväät, niin jonkin verran meille vanhemmille tuli maksamaan se työpaikka. (Roopen Keskuspankki tuli lisäksi lopulta vähän rahoittamaan menetettyjä haaveita, joten lopputulos ei ollut aivan niin masentava, mutta kuitenkin)

*

Koska olen tuleva Kokoomuksen puheenjohtaja, minulla on antaa tilanteeseen kolme pointtia:

1. On törkeää antaa moinen kokemus nuorelle työelämästä. Työnantaja ei selvästikään ollut selittänyt kunnolla, mistä on kyse. Se on tietenkin ymmärrettävää, koska jos olisi selittänyt, niin ei kai edes meidän kissa olisi suostunut sinne töihin (se ei kyl suostu muuallekaan).

2. Vanhempien pitäisi näköjään olla vahtimassa lastensa edesottamuksia joka paikassa, mikä on typerä ajatus, koska lasten kuuluu kompastella. No, nyt sitten kompasteltiin.

3. Itse asiassa jos  ajattelee myönteisesti: ehkä virheiden kautta oppii! Siis ainakin sen, että palkan muodostuminen on fiksua selvittää etukäteen  – nuorille kun tuntuu ylipäänsä olevan tosi vaikeaa rahasta puhuminen. Useammin kuin kerran olen törmännyt siihen, etteivät he edes tiedä kuinka paljon tienaavat.

*

Toisaalta onhan se palkan pyytäminen vaikeaa joskus itsellekin. Kun joku tilaa minut vaikka puhumaan ja kysyy, että mitä maksaa, niin aina on vähän sellainen olo, että mitäpä sitä nyt kehtaa pyytää - ei varmaan kovin paljon, kun minähän olen vain tämmöinen tavallinen, jolla ei ole erityisen viisasta sanottavaa mistään.

Silti: Kerran minulle sitten kävi niin, että vanhempainyhdistys pyysi minua erääseen kouluun puhumaan ja lopulta olin siellä kolme tuntia. Sanoin palkasta, että ei tartte maksaa, voin tehdä hyväntekeväisyytenä, mutta jos maksatte niin kiva, koska se kuitenkin on mun työtä. No ne sit pääty siihen, että työmies on palkkansa ansainnut ja ihan pokkana antoivat mulle kirjekuoren jossa oli kaksikymppiä.

Ei oo muuten koskaan kukaan loukannut mua yhtä verisesti. Ilmaiseksi siitä hommasta olisi jäänyt ihan hyvä maku. Nyt mun työpanostani ja osaamistani ei selvästikään arvostettu yhtään.

Se 30 euroa on sama juttu. Tulee sellainen olo, että työelämä – se ei oo mua varten.