Teini talossa

Teini talossa

Aikuisteinit

Nyt on kuulkaas huonoja uutisia. Pitkällisten tutkimusteni ja mittavan kyselyotokseni perusteella on nimittäin niin, että murrosikä ei lopu ikinä. Sitä kuvittelee että se loppuisi muutaman vuoden kipuilun jälkeen, mutta paskan marjat.

Enkä nyt siis tarkoita itse kunkin rakasta jälkikasvua vaan ihan sitä tyyppiä joka näkyy peilissä. Niin, juuri sitä, sinua! Vilkaisepa vielä kerran! Finnejä saattaa olla vähemmän kuin silloin kun olit 15 mutta murrosikä ei silti ole kokonaan hävinnyt.

Ainakaan suhteessa omiin vanhempiin.

*

Oletteko huomanneet, että oma äiti (isäkin ehkä mutta jostain syystä juuri äidit ovat yleensä ihmiskunnan ärsyttävimpiä otuksia heti hyttysten jälkeen) on sellainen, johon saa suhtautua ihan miten huvittaa ja kiukutella hänelle aivan riippumatta siitä onko itse 14,24,34,44, 54 vai 64?

Toki kiukuttelu muuttuu vuosien saatossa eikä 44-vuotiaana enää käytetä v-sanoja eikä paukutella ovia. Mutta kyllä se kapina siellä on, se on enemmänkin sellaista yleistä ärsyyntyneisyyttä kaikkeen mitä omat vanhemmat puuhaavat. He kun tekevät monia asioita väärin. Ovat hitaita, unohtelevat asioita, ajattelevat asioista väärin, seuraavat vääriä televisio-ohjelmia ja tekevät hullunkauppoja.

Hyvä testi on tämä: Kuunnelkaapa joskus joko itseänne tai puolisoanne tai sisarustanne miten ääni muuttuu kun äiti soittaa. Se puhelu on ihan erilainen kuin jos kuka tahansa muu soittaa. Taantuminen teini-ikäiseksi alkaa välittömästi. Puheesta tulee töksähtelevää ja lyhyttä, kaikki normaali maireus on poissa. Äidille ei teeskennellä. Sama pätee esimerkiksi joulupäivällistä valmisteltaessa.

Ja mitä vanhemmaksi omat vanhemmat tulevat, sitä teini-ikäisemmäksi itse tulee. Kun vanhemmat ovat niin vanhoja että alkavat olla mahdottomia (teini-ikäisiä siis itsekin) eli kun he eivät enää esimerkiksi kunnolla pärjää yksin kotona, niin silloin saavutetaan teiniyden superaste ja omat vanhemmat ovat kaikkein ärsyttävimmillään.

Mutta vasta kun asiat menevät niin pitkälle, että omia vanhusvanhempia aletaan ajatella lapsina, jotka eivät ole ihan oikeustoimikelpoisia, heihin voi taas suhtautua fiksusti ja aikuisesti.

*

Mistä se sitten johtuu, että omiin vanhempiin suhtautuu tuon tuosta kuin olisi itse edelleen 15-vuotias?

Minulla on tähän teoria:

Se johtuu siitä, että äidille (isällekin) voi olla millainen tahansa koska kyllä se kuitenkin rakastaa. Ja siksi ei tarvitse näytellä yhtään. Se on vähän epistä mutta niin se taitaa mennä. Kaverille ei voi olla sellainen, sehän suuttuu. Puolisolle jos on sellainen joutuu pihalle. Äippä on eri juttu.

Jossain määrin se on lohdullistakin. Kukapa sitä ihan kokonaan aikuiseksi haluaisi ikinä kasvaakaan.

Mrrrrrrr

Ennen muinoin (jolloin kaikki oli paremmin) oli niin että ainakin sähköstä, mutta vissiin myös vedestä, maksettiin kotitalouksissa niin että laitettiin raha automaattiin ja sit sai ao. tuotetta niin kauan kuin sitä sillä kolikolla nyt sit saikin. Muistan nähneeni jossa leffassa tällaisen systeemin –se oli ehkä jostain tuolta 1900-luvun alusta.

Niin sitä vaan, että siihen pitäisi palata!!!!!! Heti. Nyt. Tänä aamuna. Kaikkina aamuina.

*

Se menis niin, että nuorisolle annettais aina maanantaina seittemän polettia, joilla saisi vettä niin, että joka aamu voisi ottaa semmosen maksimissaan kolmen minuutin suihkun, jonka jälkeen vettä riittäisi vielä minuutiksi mutta se olisi jääkylmää.

Nykytilanne on meinaan himputti soikoon semmoinen, että jotkut meistä - kuten minä - joudumme kaakeloimaan kylppärin joka aamu uusiksi, kun kaakelit tippuu seiniltä kun siellä oon viidakko-olosuhteet sen jälkeen kun joku on käynyt ”vähän” suihkussa.

Toinen vaihtoehto olisi, että kylppäri yksinkertaisesti nimettäisiin uudestaan. Sitä pitäisi kutsua heräämöksi. Myös lämmittelysalonki voisi olla kelpo nimi. Ainakaan meillä nimittäin suihkuun ei useinkaan mennä peseytymään vaan lämmittelemään kun inha oppivelvollisuus on ajanut lämpimästä sängystä ylös tunteja liian aikaisin. Siispä suihkuun, hana niin kuumalle kuin iho vain kestää, lasittunut katse kohti takaseinää ja korvat lukkoon.

Tämä viimeinen siksi, ettei kuulisi valituksia siitä että jonkun muunkin pitäisi päästä aamutoimilleen.

*

Olen koettanut ehdottaa, että lämmittelemiseen voisi käyttää myös sellaisia ”vaatteiksi” kutsuttuja juttuja mutta eivät ne kuulemma auta. Ovat kovin 1800-lukulainen keksintö.

Pakettiin kuuluu luonnollisesti se, että ovi pysyy lukossa myös sen jälkeen kun vihdoin on lopetettu suihkuttaminen  ja ryhdytty muotoilemaan tukkaa, että se olisi valmis päivän moninaisiin koitoksiin ja seisoisi yhtä pystyssä kuin järki.

Lämmin föhn-tuuli puhaltelee siellä lukitun oven takana – niin kuin tällä viikolla muuten myös ikkunoiden ulkopuolella. Ja sitä mukaa kuin tukka kuivuu, kitkeryys tiivistyy oven taakse katkeroiksi pisaroiksi: päästä nyt jo mut jumalauta sinne!

*

Oikeasti olen tietenkin katkera vain siitä, etten ole tarvinnut fööniä sitten vuoden 1993, jolloin leikkasin tukan lyhyeksi ja myin kampakokoelmani huutonetissä. Niin että mitä asiaa minulla sinne kylppäriin oikeastaan oliskaan…

Sitä paitsi kuten joku lapsista joskus totesi: ”Ei se ton ikäisenä enää niin haittaa miltä näyttää”.

Antivalitus

Helposti tälläkin palstalla tulee vain marmatettua kaikesta kamalasta mitä nuoriso tekee ja ei tee (lupaan jatkaa marmatusta ensin viikolla). Se tietenkin kuuluu tehtävänantoonkin – huumori syntyy siitä että jollain on kamalaa - siis jollain muulla, tarkennettakoon - ja siihen voi samastua.

Mutta totuuden nimessä on muistettava, että välillä kaikki menee putkeen. Asiat sujuvat, nuoret käyttäytyvät kuni enkelit ja heissä näkyy pilkahduksia aikuistumisesta ja seestymisestä.

Ja ne ovat mukavia hetkiä.

*

Siis kun pikku hiljaa huomaa että on kulunut viikko eikä ole kuullut yhtään v-sanaa. Se on suorastaan outo tunne, epätodellinen Sitä melkein katsoo kaapista, pöydän alta ja sohvan takaa, että missä se vittu oikein vittu luuraa.

Tai kun on saanut tervehdyksen aina kun on tavattu.

Tai kun on vaihdettu muutama sana, vaikka kuinkakin yhdentekevä. Tai kun yhä useammin keskustelut ja toiveet käydään ja esitetään hyvässä hengessä ja molemmin puolin asioista ja aikatauluista joustaen.

Viime viikon huippuhetki oli kun pyysin jälkikasvua auttamaan kipsilevyjen kantamisessa. Ne ovat hankalia ja painavia ja parin tunnin urakka oli kyseessä.

- Okei, sanoi hän. Ja sitten kannettiin.

Toinen taas sai koulusta kehut siitä kuinka on iloinen, fiksu ja mukava. Kiva! Niin sen pitää mennä!  (No, kasiluokkaa odotellessa…)

*

Niinä hetkinä ajattelen ystävääni, joka on yläkoulussa opettajana ja joka ihan aidosti ja rehellisesti on sitä mieltä että murrosikäiset ovat mukavia ja ihania ihmisiä. Toki hän myöntää, että siellä on törppöjä joukossa, mutta toisaalta juuri ne ovat sitten niitä kaikkein mukavimpia ja ihanimpia. Ja tätä hän on minullekin muistuttanut pimeinä hetkinä jolloin ei moiseen ole voinut uskoa.

On kaksi vaihtoehtoa: (i) ystäväni on hullu tai (ii) hän osaa nähdä nuoruuden läpi ja olla ottamatta itseensä, jos vähän joskus tulee paskaa niskaan.

Siihen pyrkikäämme.

Amen.

Yläkoulun opettajien vala

Luittekos lehdestä, että opettajat saivat Hippokrateen valaan verrattavan ammattivalan! Nyt lauantaina se on kuulemma ekaa kertaa vannottu. Yläkoululaisten eli teinien opettajille oli sitten tietenkin ihan oma valansa, koska se työ on poikkeuksellisen vaativaa ja vertautuu leijonankesytykseen

Olen saanut sen valan käsiini ja julkaisen sen täten juhlallisesti.

Kas näin:

”Vakuutan kunniani ja omantuntoni sekä jo tässä vaiheessa lukukautta horjuvan mielenterveyteni kautta pyrkiväni opettamaan kaikkia teinejä niin kuin he olisivat ihan normaaleja ihmisiä, myös Jessicaa, Lissua, Tsugea sekä Könöstä. Päämääränäni on selvitä hengissä toukokuun loppuun ja saada siinä sivussa opetettua niille edes minimiannos opetussuunnitelmasta tai ellei se onnistu, joka tapauksessa varastoida heidät luokkahuoneessa vaaditun 45 minuuttia kerrallaan.

Työssäni noudatan opettajanhuoneen etiikkaa eli nautin kahvin seisaallani 15 sekunnissa ja käytän opetuksessa tutkimustiedon tai kokemuksen hyödyllisiksi osoittamia menetelmiä, eli en lähde mukaan uusimpiin muotikotkotuksiin vain siksi että niissä on sana ”digitaalinen”.

Arvosanoja antaessani otan tasapuolisesti huomioon, millä tavoin Jessica, Lissu, Tsuge sekä Könönen ovat lukuvuotta häirinneet, ja päästän heidät läpi, ettei minun tarvitsisi opettaa heitä myös ensi vuonna.

Pidän herkeämättä yllä mielikuvaa, että olisin järjissäni, vaikka oikeasti hermot meni jo syyskuussa.

Suhtaudun oppilaiden vanhempiin niin kuin minua ei yhtään häiritsisi heidän erityisvaatimuksensa omien lastensa suhteen. Niin ikään osallistun vanhempainyhdistyksen kokouksiin ja näyttelen parhaani mukaan että minua kiinnostaisi heidän luokkaretkiprojektinsa, jossa vanhemmat keräävät lasten puolesta rahat.

Kunnioitan opetusministeriön tahtoa, koska eivät ne siellä sentään niin hulluja ole kuin liikenneministeriössä. Pidän salassa luottamukselliset asiat, sillä ei kukaan muutenkaan uskoisi mitä Stöge teki terveystiedontunnin lopuksi.

Tämän kaiken vannon kautta kiven ja kannon ja oi oispa jo kesäkuu."

 

Siitä sitte vaan vannomaan. Hyvää lukuakuden jatkoa kaikille opeille mutta erityisesti yläkoulun!

 

 

Wilma lähestyi

Mä oon aina inhonnut Wilmaa ja pitänyt sitä perkeleen keksintönä, kun mun mielestä oon jo kouluni käynyt ja lapset saa hoitaa itte omat asiansa. Mutta kai tässä nyt sit täytyy harkita vielä uudestaan, kun ovat näköjään uudistaneet sisältöä, kuten kuvasta näkyy. Miten me tultiin toimeen ennen roskapostia? 

 

PS. Vakavasti puhuen: On Wilmasta joskus jotain hyötyäkin. On mukavaa, että on yhteys kouluun. Ja olisiko peräti niin, että Wilma olisi kehittynyt vuosien aikana – itse olen seurannut sitä sivusilmällä viitisentoista vuotta. Jotenkin muistelen, että aikoinaan se oli vaativampi: koko ajan oli kaiken maailman kissanristiäisilmoituksia joihin piti  reagoida.

Kieltämättä se tuntui myös Stasi-tyyppiseltä: että jokaisesta lapsen liikkeestä raportoitiin kotiin. Sellainen on omiaan heikentämään lapsen mahdollisuuksia ikinä kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi. Ei vanhempien tarvitse tietää kaikkea mitä lapsi tekee eivätkä vanhemmat ole vastuussa kaikesta mitä lapsi tekee, vaan lapsi on – ikänsä mukaan tietenkin.

On tärkeää että lapsi joutuu itse ottamaan vastuun ja hoitamaan hölmöilynsä, jos moisia on (ja myös menestyksensä ja pärjäämisensä). Toki todelliset ongelmat sitten erikseen mutta tarkoitan siis sellaisia päivittäismurheita joita nyt kaikilla on. Opettaja ojentaa jos ojennusta kaivataan. Jos murheet ovat jatkuvia, niistä pitää puhua kotona, mutta muuten koulu on koululaisten maailma eikä vanhempien.

Wilma voi varmasti olla myös opettajien näkökulmasta kauhea, jos vanhemmat alkavat tulla ovista ja ikkunoista kertomaan miten lapsia pitää opettaa ja miten meidän mussukkaa tulee kohdella, koska hänellä on toi matematiikka-allergia, mistä syystä hän ei voi olla samassa luokassa miinuslaskujen kanssa. Tulee vielä herranjumala negatiiviseksi koko lapsi.

Mutta kuten sanottu minusta tuntuu että Wilma on pikkuhiljaa muotoutunut suhteellisen järkeväksi välineeksi koulun ja kodin välillä. Sellaiseksi että sitä käytetään kun on jotain mielekästä informoitavaa, ei muuten.

Tai sitten se johtuu siitä, että meillä on enää yksi wilmalainen ja hänkin yläkoulussa, niin että tilanne on muuttunut ainoastaan meidän perheen näkökulmasta.

Zombie-aamuja

Uskomaton sirkus tää kouluun lähteminen. Meillä on neljä lasta ja yleensä jokainen lähtee kutakuinkin samaan aikaan, mutta koska asumme vähän syrjemmällä, niin näin talviaikaan heidät täytyy heittää keskustaan, bussille tai kouluun saakka.

Mutta se aamukäynnistys. Ei helkutti sentään. Siitä ei tuu niinku mitään. Ja kuitenkin nää on niitä samoja tyyppejä,  jotka lapsena nousivat kuudelta kattelemaan Muumeja ja jos oli viikonloppu niin viideltä. Ikinä ei ollut vaikeuksia herätä. Ja kun sitä sitten itse joutui tietenkin heräämään myös (Muumit antoivat yleensä puoli tuntia lisäaikaa, kiitos jeesus ja tove) niin sen koommin ei sitten ole pystynyt nukkumaan juuri yli seitsemään.

Ja nyt sitten on tultu tähän. Tytär on ainoa joka herää omatoimisesti ja silloin kun kuuluu. Kaikki pojat ovat ihan mahdottomia. Jos se heistä olisi kiinni, koulunkäynti olisi lopetettu jo vuosia sitten.

*

Tänään oli taas tämmöinen päivä:

Vaimo (hän on herätysjuhlien päävastuullinen) käy herättämässä ensimmäisen kerran 7.20 (koulu alkaa 8.15 ja 8.30).

- Joo joo.

 

Vaimo palaa alakertaan lehden ääreen. Mitään ei tapahdu. Hän menee uudestaan 8.30.

- Joo joo.

 

Vaimo palaa alakertaan lehden ääreen. Mitään ei tapahdu. Hän menee uudestaan 7.40, nyt jo hieman kiukkuisena tästä rappusissa ramppaamisesta.

- Joo joo.

- Ei mitään joojoo vaan nouskaa ylös. Kuljetus lähtee puolen tunnin päästä.

- Joo joo.

 

Vaimo palaa alakertaan lehden ääreen. Mitään ei tapahdu. Hän menee uudestaan 7.50, nyt jo erittäin kiukkuisena ja nuorimmainen nousee silkasta äidinpelosta. Hän tulee kalsareissaan keittiöön ja hytisee kylmää. Ei oo tullut mieleen, että vois laittaa vaatteet päälle.

 

Vaimo menee taas yläkertaan, kello on 7.50, nyt käydään jo keskustelu joka kuuluu naapuriin saakka ja naapuri sentään asuu 200 metrin päässä.

- Emmä mee kouluun.

- Ylös sieltä ja heti!

*

SiIlä aikaa kuopus on täysin neuvoton keittiössä, sillä hänen KAIKKI vaatteensa ovat kadonneet mystisesti yön aikana, minkä lisäksi hän on jotenkin unohtanut miten aamiainen tehdään.

Esikoinenkin herää. Hän on muuttunut zombieksi yön aikana ja menee laittamaan itseään valmiiksi, valittamatta mutta kuitenkin niin, että kun muut ovat autossa, hän vasta laittaa piilareita paikalleen.

Lopulta auto lähtee pihasta, kello on 8.13, yksi lapsista tulee myöhästymään, se on selvä, ja todennäköisyydet sille, että esikoinen ehtisi bussiin ovat samantyyppiset kuin jos saisi lotossa seitsemän oikein.

Tämä toistuu ma-pe.

Huoks.