Teini talossa

Äitienpäivä

Jaa

Kirjallista elämää, Osa I:
Kävin eilen viemässä äidilleni pienen äitienpäivälahjan. Vaimo kaivoi jostain kätköistään kortin ja käski kirjoittaa siihen jotain sellaista, joka saa äidin itkemään.
Olin juuri kirjoittamassa, että ”Haista…” kun vaimo tarkensi:
- Ei kun se itku ei saa syntyä harmistuksesta vaan liikutuksesta.
Kirjoitin ”Hyvää ätienpäivää”.

Sellaisia ne sanat ovat, pitää olla tarkkana ettei saa aikaan oikeaa reaktiota vääristä syistä!

 


 

 

Jaa

Kommentit (3)

Äitienpäivän jälkeinen päivä on kyllä koko kalenterivuoden ikävin päivä. Ajatella, kokonainen vuosi on odotettava seuraavaa... Minä saan nykyisin viettää äitienpäivänä prinsessahetkiä, joita soisin viettäväni useamminkin. Eilenkin minulle tarjoiltiin vaikka mitä herkkuja ja kukkiakin sain. Ja itkeä ja nauraa. Ja pisteeksi ii:n päälle sain lahjaksi lukuelämyksen. Mikähän se sen kirjan nimi nyt taasen olikaan... Olikohan se joku Rajanaapuri... Hyviä huomioita ihmisten välisistä suhteista. Niin se menee, että jos et jotain itse elämästäsi tiedä, kandee kysyä naapurilta - tai vataahan se ihan ilman kysymistäkin. Viimeisimmäksi opin omalta rakkaalta rajanaapuriltani sivarin erottuvan taviksesta, kun sillä on jalassa eriparisukat, taskussa nalle-avaimenperä ja naamassa ruokkoamaton risuparta... Tunnen kyllä aika monta sivaria, joilla eivät nuo tuntomerkit täyty - onkohan niissä jotain vikaa... Ovat vissiin sekundasivareita tai jotain...
Vai että sellaisen kirjan sait! Toivottavasti tykkäät loppuun saakka. Mutta naapurisi on kyllä väärässä, sivari on nykyään tavis, ei siitä mitenkään erotu.
Tykkäsin ihan loppuun asti. Minusta se oli suunnattoman lohdullinen hetki, kun jotain sentään valmistui käyttökuntoon vaikka jotain haaveita jäi toteutumattakin (onhan joulussakin parasta odotus ja suuret toiveet...) - ja varsinkin kun uusi projekti vaani jo siellä toisella puolella tonttia alottamistaan odotellen. Ihan kuin siinä asetelmassa olisi jotain itsellenikin kovin tuttua ollut... En vaan osaa yhdistää mitä... Ja ne naapurin lapset olivat vallan ihanan eläväisiä tyyppejä. Jotenkin tuli väistämättä mieleen oma jälkikasvuni, joka on mm. kuullut väärin "luoja auta, vaikka tukista"- laulun säkeet ja veisaa viisua sanoin "luoja auta, pidän kukista" aina kun yritän värvätä heitä kaivamaan kuoppaa hortensioilleni. Eikä varmaan tarvitse mainita että nuorista miehistä on kyse... Eläköön se pieni ero, joka näemmä pysyy ja paranee sukupolvesta toiseen!