Teini talossa

Back in business

Jaa

Nyt kävi näin:
Ei, aloitetaanpa alusta. Joka vuosi käy näin: ensin joulukuun loppupuoli on töiden näkökulmasta tyhjää, kun asiakkaat joululomittavat itsensä. Sen jälkeen tammikuun pari ekaa viikkoa on vielä tyhjempää, kun asiakkaat vielä vetävät henkeä.
Täällä päässä se tarkoittaa aluksi hiipivää paniikkia: mulla ei oo enää koskaan mitään töitä missään!!!!
Seuraavaksi, siinä tammikuun alkupäivinä, alkaa itsensä kokoaminen ja armoton uusien asiakkaiden hankinta ja kaikinpuolinen aktivoituminen.
Tästä ei tietenkään seuraa mitään pikavoittoa, vaan yhä syvenevä ahdistus, jona aikana ryhtyy pohtimaan, mistä saisi edes vaimolle töitä, ittestä ei oo niin väliä juu.
Tammikuun kahtena viimeisenä viikkona arki sitten taas alkaa ja kaikki työt (joita ei pitänyt enää koskaan olla missään) tulevat ihan niin kuin ennenkin, ja samalla lailla yhtä aikaa kuin aina ennenkin. Tämän seurauksena saa juosta hulluna helmikuun puoleen väliin, jolloin tilanne taas alkaa tasaantua.
Näin on tapahtunut viimeiset 15 vuotta.
Tästä ei ole seurannut minkäänlaista suhteellisuudentajua sen ajatuksen suhteen, että mulla ei oo enää koskaan mitään töitä missään.
Se on mielenkiintoista, noin niin kuin ihmisenpsykologian kannalta. Kuinka voi olla mahdollista, ettei tätä asiaa opi sitten millään? Kas kun jos asian myöntäisi itselleen, siitä seuraisi, että voisi hyvin mielin pitää vähän lomaa tai vaikka keskittyä jonkun kirjan tai vastaavan kirjoittamiseen.
Mutta kun se ei mene niin. Yrittäjyydessä on paljon hyviä puolia - itse asiassa mielestäni paljon enemmän kuin mitä palkkatyössä - mutta yksi asia siinä mättää ja se on tuo ajanjakso joulukuun puolesta välistä tammikuun puoleen väliin. Tai pikemmin se, mitä tuo vuodesta toiseen toistuva näytelmä opettaa omasta psyykestä.
Siis sen, ettei tällä todellisuudenhahmotuskyvyllä olla ihan nobel-putkessa.

PS. Olimme eilen pulkkailemassa pari tuntia, minulle eka kerta tänä vuonna. Täytyy myöntää, että harva liikuntalaji on yhtä tehokasta kuin nousta jyrkähkö 60 metrin mäki parikymmentä kertaa ylös. Ihan täytyy lapsille nostaa hattua, kun sitä enemmänkin harrastavat.
 

Jaa

Kommentit (4)

Semmoista se elämä tuppaa olemaan. Meilläkin kehiteltiin uutta urheilumuotoa. Halutessaan oikein kunnolla nauttia lumesta kannattaa hetki odottaa lumitöiden kanssa. Oli parin kuukauden paussi mökillä käynnin kanssa - ja voi jestas kun olikin luovaa työtä! Osa oli kovaa ja kerrostunutta jäätönkyrää. Muistelin miten ukkini aikoinaan rakensi minulle semmoisesta tavarasta kuutioita ja niistä iglun. Yritin innostaa siippaani samaan puuhaan, mutta huonolla menestyksellä. En ymmärrä miksi...
Täälläkin alkaisi taas olla igluille materiaalia melkoisen lahjakkaasti. Katolta pudonnut lumi on tehnyt etupihalle niin suuren kinoksen, että sinne saisi varmaan koverrrettua vähän suuremmankin lukaalin - ellei olisi lapio hukuksissa jossain hankien alla.
Totta maar, itsekin olen oman onneni takoja pikku putiikissani, ja juuri tuo samainen ajanjakso ajaa aina kovin levottomaan mielentilaan. Mutta kenties se tapahtuu siksi, koska uskomme kuitenkin aina parempaan seuraavaan vuoteen, ja ettei edellisen vuoden hiljaisuus toistu. Ja koska olemme oman yrityksen tien valinneet, sen tietyn positiivisuuden onkin oltava vahvana luonteessa:)
Olipa nasevasti kirjoitettu ja just kun omasta levottomasta pääkopasta.Täällä putiikissa maalla ei TAPAHDU MITÄÄN !Alkaa oikeasti kaavailla uhkaavaa kuvaa ettei koskaan tule asiakkaita,kauppa suljettava,itse kortistoon ja seuraava vuonna sossuun ja sitä rataa.Sitten kuten ennenkin kesäasukkaat valloittavat torit ja kaupat ja enää ei tiedä mihin pyörisi.Aivan kuten viimeiset kymmenen vuotta!