Teini talossa

Esimurkun matkassa

Jaa

Ihmiset kehittyvät niin eri tavoin. Joillekin matka aikuisuuteen on suora moottoritie, jotkut kulkevat hengenvaarallista kärrypolkua vaikeuksien vuorten yli ja palaavat vielä takaisiin hakemaan unohtuneen lippiksensä ja lähtevät uudestaan matkaan että varmaan kestäisi kauan.

Meillä on nähty neljä varsin erilaista tietä. Yksi oli se moottoritie, jossa ei ollut töyssyn töyssyä. Yhtenä päivänä sitä vaan oltiin aikuisia. Hiukan oli hiljaisempi vaihe jossain välissä, mutta koska hän on muutenkin hiljainen niin ei sitäkään oikein huomannut.

Toinen oli vähän samanlainen. Uhmaikäkin oli sellainen, että yhtenä aamuna hän polkaisi lattiaa ja laittoi maton ryttyyn. Se oli se uhmaikä sitten sillä käsitelty.

Kolmannella on ollut vähän hankalampaa. Murrosikä alkoi kolmevuotiaana eikä ole vielä, 12 vuoden jälkeen, osoittanut laantumisen merkkejä. Äitini lohdutti vaimoani muistelemalla, että minä olin myös sellainen jolla se vaihe vain kesti ja kesti. Oli kuulemma vielä lukion ekalla opettaja pyytänyt keskustelemaan kouluun ja sitten oli oikein joukolla ihmetelty että eikö se mee ikinä ohi ton pojan murros.

Tosi mainio lohdutus muuten, hyvä mutsi!

Meidän neljäs ei vielä ole varsinaisesti murrosiässä mutta esimurrosiässä kyllä. Se ei ole ehkä vanhempien näkökulmasta samalla tavalla rasittavaa kuin murrosikä, mutta lapsen näkökulmasta siinäkin on tekemistä. Se näkyy sellaisena yleisharmituksena. Milloin harmittaa tuo, milloin tämä. Ja aika monet asiat harmittavat, alkaen aamupalan syömisestä jatkuen koulunkäyntiin sekä maamme sääolosuhteisiin.

Elämä tuntuu jotenkin rasittavalta ja harmaalta ja muodottomalta ja sellaiselta, johon ei ihan sovi. Eikä sovikaan: ei ole enää pikkulapsi, ei vielä nuorikaan saati aikuinen. Vielä tekisi mieli pysyä lapsuudessa ja uskoa vaikka joulupukkiin, mutta kun se ei oikein onnistu. Vähän tekisi mieli lukea kuvakirjaa, mutta kun romaaneja vaan tungetaan syliin. Osa kavereista juttelee jo sellaisia asioita, jotka oikeastaan kuuluisivat yläkoululaisille. Tyttöjen takaa-ajaminen tuntuu kiusalliselta eikä oikein tiedä, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Sylkeäkään ei vielä erity niin paljon että voisi vain hengailla piirissä ja räkiä coolisti (se on kyllä aina yhtä coolin näköistä, ei siitä mihinkään pääse).

Ollaan siis välitilassa. Pituutta pitäisi saada lisää ja kaikki on tyhmää. On aika sanoa heihei alakoululle ja jossain määrin myös lapsuudelle. Ihmekö siis jos ärsyttää.

No, koska olen äitini lapsi, voin lohduttaa:

Lapseni, ei se harmistus siitä paremmaksi muutu vaan huonommaksi! (Tosin ei sinun vaan meidän näkökulmasta, ehkä, ei voi tietää, sillä ihmiset kehittyvät niin eri tavoilla; jos saa valita, niin ota se moottoritie, pliide.)

Jaa

Kommentit (4)

Kiitos tästä Roope. Tämä menee ehdottomasti linkkinä kummipojan äidille.
Vai että on räkiminen coolia? Ällöttää väistellä niitä nuorison limaklimppejä, olivatpa ne sitten maassa tai jumalattoman suussa kirnuttavana ja sieltä kaaressa matkalla maahan. Onkohan se murroksesi vieläkään ohi, kun tuommoista ihannoit?
Joo, se on ollut muotia ja on sitä nykyään. Itse tykkään näin hieman alle 30-vuotiaana räkiä pitkin katuja. Oi sitä hurmoksen määrää, kun huomaa vielä jonkun astuvan siihen. Tykkään myös potkia koiran ulosteita, varsinkin toisten päälle. True story ;)
Suattaapa siinä räkimisen ihannoinnissa olla ollu ihan pikkaisen ironiaakin matkassa... Mutta tänään ei oo harmittanut mikään! Hyvä päivä. (Ei muakaan)