Teini talossa

Ihmisyyden karikatyyrit

Jaa

Edelleen painottaisin kaikille lukijoille, etenkin nuorille aikuisille, että jos joskus haluaa lapsen, niin ei kandee ainakaan heti hankkia teini-ikäistä. On paljon helpompaa tapella 70 senttiä pitkän uhmaikäisen kuin 170 senttiä pitkän teini-ikäisen kanssa.

Täällä ainakin tapeltiin viikonloppuna oikein olan takaa. Kyseessä oli klassikko-ottelu: pitääkö nuorison tulla serkkunsa rippiäisiin (pitää). Ongelma asiassa oli jopa nuorison mittakaavassa aavistuksen erikoinen. Juhliin piti lähteä klo 12.15 joten tyttöystävä ei voisi jäädä kuulemma meille yöksi koska sen tarttis herätä noin 11.45, eikä kukaan toki sellaiseen pysty. (Saattaa myös olla, että kyseessä ei ollut tyttö- vaan poikaystävän keksintö, jolla luikerrella juhlista.)

Oli miten oli, minä kerroin - tosin vain hiljaisesti mielessäni - että hän voi toki jäädä tänne nukkumaan ja voin kiehauttaa hänelle teetä valmiiksi niin, että ei tartte sitten kuin lämmittää se, kun aikanaan tuntuu siltä, että voisi vaikka nousta.

*

Ilmoitimme siis jämäkästi, että juhliin on tultava: kyseessä on samanikäinen serkku, joka oli myös hänen rippijuhlissaan ja ihan vieläpä kirkossa saakka.

Puhuttiin myös siitä, että vaikka kovasti haluaisin,  niin en aio raahata juhliin korvasta pitäen, mutta että jos asiassa ei päästä yhteisymmärrykseen, niin sitten katkeaa puhelin joksikin ajaksi, eikä tipu myöskään yhtään kuljetusta mihinkään suuntaan.

Ja mitä tekee nuoriso?

Ei lähde. Ei anna kolmea tuntia kiireisestä ja ahkeruuden sekä hyväntekeväisyyden täyttämästä elämästään tällaiseen tarkoitukseen. Mieluummin kävelee ja kiukuttelee viikon puhelimetta.

Sitä on vaikea ymmärtää. Ei, sitä on mahdoton ymmärtää. Mutta tällä nyt sitten mennään.

*

Käsitin, että kyseinen asia pitäisi muistaa ehkä laajemminkin, kun ihmisistä, itsestäkin, on kyse: että sitä tuppaa olettamaan ihmisten toimivan rationaalisesti ja oman etunsa mukaisesti mutta niin ei suinkaan aina ole.

Murrosikäisellä on tietenkin vaikeampaa kuin aikuisilla ymmärtää mikä se oma etu on, mutta kyllä hekin käsittävät kun oikein rautalangasta vääntää ja toistaa asiaa monta kertaa. Mutta siitä ei tietenkään seuraa, että siltikään seuraisi tätä etuaan. Ei kato vaan kykene. Ei oo motii. Ei hotsita. Tunteet tulevat edelle ja mitä säkin siinä oikein keuhkoot (ihan tavallisella äänellä puhuin).

*

Täsmälleen sama ilmiö on kyllä nähtävissä usein myös aikuisilla, joskaan ei onneksi yhtä suuressa määrin (paitsi Pohjois-Korean johtajan kohdalla).

Siis sillä tavalla, että me näemme, mikä olisi viisasta toimintaa (pitää esim. suu kiinni ja lakata riitely) mutta emme toimi niin, koska suututtaa ja kiukuttaa ja harmittaa ja tekee mieli polkea jalkaa ja pidättää hengitystä kunnes vaatimuksiimme suostutaan. Eikä silloin rationaalisuus ole ikinä se ykkösvaihtoehto.

Murrosikäisen kohdalla asialle ei oikein voi mitään. Sille on sellainen vanha sanontakin kuin että ”ei voi kauhalla vaatia kun on lusikalla annettu”. Mutta aikuisten kohdalla asialle luulisi olevan jotain tehtävissä. Aikuisen pitäisi osata nähdä tunteiden yli, eikä lähteä niiden vietäväksi.

Paskan marjat.

Ei se niin helppoa ole. Teinin kanssa tapellessa sitä taantuu sekunnissa luolamieheksi, mutta kyllä niin voi käydä ihan omanikäistenkin kanssa riidellessä. Teiniys onkin tässä mielessä eräänlaista karikatyyriä ihmisyydestä. Muistutus, että tuommoisia me olemme, mutta luojan kiitos emme enää vanhempana ihan niin kärjekkäästi.

 

Jaa

Kommentit (14)

Omat pahimmat teinivuotensa ohittanut isosisko kommentoi pikkuveljensä ikäkriisiä: sitä vaan on jostain syystä pakko tehdä päinvastoin kuin sanotaan. Ytimekkäästi kiteytetty teinianstin syvin ydin. Kunhan vain ei tee niinkuin sanotaan. (aattona teimme sukulaisvierailun ilman teiniangstia, loppuperheen joulumielen pelastamiseksi...)
Edellisiin yhdyn täysin. Olenkin tässä miettinyt, että tehoaisko meidän teiniin sama mentelmä kuin 2-vuotiaalle; hälle kun sanon, ettet missään nimessä saa syödä tätä ruokaa, niin johan on äkkiä syöty?
Tuo on niin totta ja valitettavan yleistä meidänkin huushollissa. Ihan vastaavista syistä mulla on totaalisesti mennyt hermot teinin kanssa ja mitä hän tekee? Täysin coolina kysyy että mikä MUN ongelma on? No sinä, teiniseni, sinä.
Mamma mia: Kylläpäs kuulostaa tutulta. Olen myös kuullut useasti tuon saman kysymyksen, että mikä mun ongelmani on? Häh, teinillähän se ongelma siinä alunalkaen oli... mutta ilmeisesti emme ymmärtäneet siinä(kään) kohdin toisiamme. Lohduttavana seikkana todettakoon, että nyt kun ko. teinin ikä on ylittänyt juuri ja juuri 18 vuotta, on yhteisymmärrystäkin alkanut vähitellen löytyä :)
Näitä lukiessa sitä joskus pohtii, että ikiaikaisesta ongelmasta kyse. Ihmisen lapsi ei saa siipiään lentokuntoiseksi ilman teiniangstia. Ja sen vaatimaton ymmärrys, mitä minulla on vaikkapa antiikin taruista, niin sieltä löytyy samaa teemaa. Kuten myös Kalevalasta. Että semmoinen on ihminen. Meidän perheessä varsinkin esikoisen teini-ikä oli semmoinen tsunami, että sitä puhalletaan vähän vieläkin. Mutta hengissä selvittiin, ja teinikin. Pahinta sen tsunamin/maanjäristyksen/tornadon raivotessa oli se, kun ei tiennyt, kauanko se kestää. Eikä sitäkään, ketkä selviytyvät. Parasta tukea olivat ne, jotka eivät pyöräyttäneet silmiään kun kerroin, mitä kuuluu, vaan kestivät kuunnella. Kun sai omaa taakkaa hiukan keventää, niin taas jaksoi ottaa seuraavan myrskynsilmän vastaan. Ja nyt, kun kaksi vuotta on mennyt pahimmista ajoista, ei enää nouse pala kurkkuun, jos joku paikka tai tilanne tuo ne ajat mieleen. Nyt tiedämme, että vanhempina toimimme oikein, vaikka silloin oma olo oli enemmän kuin epävarma. Tsemppiä kaikille. Murrosikäisen vanhemman tärkein tehtävä on selvitä hengissä. Täysjärkisyyskin palailee pätkittäin, kunhan aikaa kuluu.
Yks parhaista palautteista, jonka olen saanut entiseltä teiniltäni (nyt 30v) oli, kun hän sanoi kuopusteinillemme (15v), että kyllä se äiti ihan mukavaksi muuttuu muutaman vuoden kuluttua... ❤
En ymmärrä miksi teinin pitäisi mennä serkkunsa (outo sana)rippiäisiin. Tuossa iässä pitää saada jo tehdä omia päätöksiä kun naimalupakin on jo saatu. Turhaa tekopyhäilyä verukkeella serkkusi oli sinun juhlissa jne. Teini on askeleen edellä vanhempien "määräysvaltaa" siinä vaiheessa kun saa tuoda tyttö/poikaystävän yökylään..ei olla lapsia enää.
Meillä yhtenä kasvatusperiaatteena oli, että sukulaiset ovat ne tärkeimmät ennen muita. Eli jos sukujuhlia oli tiedossa niin niistä ei luistettu syystä: on kuitenkin tylsää/ei jaksa/mieluummin kavereiden kanssa jne.. Joskus taisteltiin kovastikin lähdöstä (yhdet omat synttärinsä esikoistytär kyllä vietti huoneessaan "väsyttää". No sen hälle soin, ikää oli 13v. Nykyään näillä nuorilla aikuisillani on läheiset välit ja tukiverkkonsa serkuissaan ja enoissaan/tädeissään. Suku on pahin tai paras, hyvilläni olen kun aikoinani jaksoin vaatia teinini mukaan tapaamisiin.
Teinillekin pitää vielä opettaa hyviä tapoja ja arvoja. Ehkä nimenomaan teinille jolla ne luonnostaan on hukassa. Meille suku on tärkeä, ja tämä on arvoistamme yksi tärkein. Sen haluan että myös teini ymmärtää.
Kysymys siitä pitääkö tulla johonkin rippiäisiin vai ei on itse asiassa suurempi kuin ne rippiäiset itsessään: kyse on siitä, että pitäisikö osallistua perheen elämään edes jollain muulla tavalla kuin kiroilemalla ja syömällä. MInun mielestäni pitäisi. Ei ehkä kovin isosti ja päivittäin mutta edes hiukan ja josksu. Lisäksi se on oppitunti siitä, että moiset kalaasit ovat sellaisia, joihin hyvät tavat vaativat osallistumaan oli niissä kivaa tahi ei.
Siis oli jutuntekijän kommentti tuo, lähti liian aikaisin maailmaan!
Siis oli jutuntekijän kommentti tuo, lähti liian aikaisin maailmaan!
Samaa mieltä. Isommat perhejuhlat on sellainen tapahtuma, että niihin osallistutaan, vaikkei niissä niin viihdyttäisikään. Omat iäkkäät vahempani ovat osanneet suhtautua näihin teineihin ja heidän juhliin osallistumiseen niin, että pääasia on, että kävivät hetken paikalla ja pikaisesti tapaamassa/näyttäytymässä, sitten menköön takahuoneseen omiin juttuihinsa. On tosi ikävää, jos tuossa teini vaiheessa yhteys omiin lähisukulaisiin katkeaa siihen, ettei osallistu mihinkään. Myöhemmin suvusta voi tulla todella tärkeä tukiverkko.
Minunkin mielestäni sukulaisuus velvottaa, ja vaikka ei velvottaisikaan, niin kyllähän toisen - olipa kyseessä serkku tai herkku - ihmisen ja tälle tärkeiden merkkipaalujen huomioiminen kuuluu ihmisyyteen ja hyviin tapoihin. Joita tosin me aikuisetkaan emme välttämättä hallitse... Muistanpa yhä oman esikoiseni ylppärit, joissa olivat paikalla niin puolisoni sukulaiset, perheemme ystävät, naapurit ja tututkin, mutta omat sukulaiseni loistivat kutsusta huolimatta poissaolollaan ilman mitään selityksiä pois jäännilleen. Jos heidän tarkoituksenaan oli aiheuttaa pahaa mieltä, voin kertoa sen onnistuneen. Äitinä purin hammasta ja nieleskelin itkua ilon keskellä, ja samalla päätin pyhästi harventaa kutsuvieraslistaa seuraaviin juhliin. Kovasti periaatteellinen ja perään antamaton jästipää kun olen, niin eipä tässä viime vuosina juurikaan ole tuon sukuhaaran kanssa tapailtu... Eli ehkä voi olla joskus paikallaan ihan pienesti miettiä ja arvioida minkä arvoisia sukulaiset meille itsekullekin ovat ja toimia sen mukaan.