Teini talossa

Jännitystä

Jaa

Olen viikonloppuna menossa Tallinnaan paikallisten suomen kielen opettajien seminaariin kertomaan kirjoittamisestani. Mahtavaa! Paitsi että jännittää niin pirusti. Se on kumma, koska yleensä en jännitä mitään.

Sellaiset esiintymiset, joissa olen esimerkiksi haastattelijana tai haastateltavana sujuvat kuin vettä vain. Se johtuu siitä, että ne ovat spontaaneja tilaisuuksia, joihin ei voi valmistautua kovin kummoisesti. Täytyy vain heittäytyä hetkeen. Lopputulos on rosoista, joskus parempaa joskus huonompaa, mutta toisaalta juuri sellaista jota tulee, kun ei ole aikaa kauheasti miettiä.

Se sen sijaan on hirveää kun täytyy pitää synkkää yksinpuhelua jostain asiasta kokonaisen tunnin ajan. Tunti on tosi pitkä aika. Siinä ehtii esimerkiksi ajamaan puoleen väliin Tamperetta (ihan riippumatta siitä mistä lähtee liikkeelle). Ja koska se on puhetilaisuus, oletuksena on, että asia on punnittua ja harkittua, viisasta ja kihertävällä tavalla hauskaa.

Käääääääk!

Ei ihme, että jännittää. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka pystyvät puhumaan kokonaisen tunnin niin että heillä on myös jotain sanottavaa koko ajaksi. Itselläni ei ole vielä koskaan ollut. Toinen vaihtoehto on tietenkin puhua niin, että puhe on viihdyttävää, mutta tyhjää. Se on nk. jarisarasvuo –lähtökohta. Itse asiassa suurin osa kuuluisista ja kalliista puhujistamme satsaa tähän. Eli puhe on innostavaa, sitä on kiva kuunnella mutta kun kotona yrittää miettiä mikä sen sisältö oli, on vaikeuksissa. Ja tämä ei siis ole ylenkatsova huomio, sillä sellainenkaan puhuminen ei todellakaan ole helppoa.

Niin että saas nähdä kuinka äijän käy. Aina voin onneksi Tallinnassa vedota siihen, että olen ulkomaalainen ja että en ymmärtänyt kysymyksenasettelua.
 

Jaa