Teini talossa

Kokkisodassa

Jaa

Tää on aina yhtä riemukasta kun lapsi haluaa itte tehdä ruokaa. Se on tietenkin äärimmäisen kannatettava asia, jota pitää kaikin tavoin tukea, sillä jossain vaiheessa se kantaa hedelmää eikä tartte itte enää olla hellan ääressä ollenkaan. Se tie vain on pitkä ja kivikkoinen.

*

Kas näin:

Meillä on ollut aina sellainen sääntö, että kaikenlainen ruuanlaitto on jees, mutta siihen kuuluu sitten myös siivoaminen. Eli keittiö ei saa ruuanlaiton jälkeen muistuttaa Pearl Harbouria vuonna 1941.

No tällä kertaa yksi halusi tehdä pitsaa. Okei. Kiva juttu ja lupaat siivota myös!

”Joo, joo, tietenkin!”

Sitten työhön. Jokaiseen tekovaiheeseen kaivattiin tietenkin apua, mutta ei se mitään, neuvoin. Lopputulos oli oikein maukasta.

”Mites se siivoaminen?”

”Sitten kun oon syönyt.”

”Ok.”

*

Kävin töissä ja kun tulin parin tunnin päästä kotiin, keittiö muistutti aika paljon jos ei nyt Pearl Harbouria niin Dresdeniä 1945.

Eikä se kaaos toki ollut ihan pelkästään pitsan takia mutta siitäkin syystä.

Ja nyt tullaan siihen mielenkiintoiseen kohtaan: nuoriso kyllä sanoi siivonneensa ja oli asiassa vilpitön. Hän oli siivonnut. Tosin juustoja yms. ei ollut laitettu takaisin jääkaappiin, kaulin oli pöydällä, pitsa makasi pellillä, suurin osa astioista oli levällään missä sattui eikä pöytiä ollut pyyhitty.

Toisaalta astia, jossa oli tehty tomaattikastikeseosta, oli nostettu aika lähelle tiskipöytää. Jauhot olivat kaapissa. Ja ehkä joku muukin asia oli missä piti. Kyse ei siis ollut unohduksesta vaan tuiki erilaisista näkemyksistä sen suhteen, mitä sana ”siivous” tarkoittaa.

*

Huomautin oikein kauniisti, että nyt ei oo ihan hoidettu loppuun tätä asiaa ja hän ryhtyi työhön. Ei aikaakaan niin juusto oli kaapissa! Ja kohta siellä oli myös kinkku! Ja kun huomautin juustoraastimesta, niin sekin oli pian pesussa! Ja kun muistutin mittakupista, niin sehän lensi koneeseen alta aikayksikön. Yksi esine kerrallaan taapersimme kohti lopullista ratkaisua eli kiiltävää keittiötä.

Ja lopulta suurin piirtein kaikki tavarat oli siivottu pois, mutta riittikö tämä perheen isälle, tuolle natsisialle? No ei riittänyt. Pöytäkin piti vielä pyyhkiä.

Poika teki työtä käskettyä ja pyyhki sen puolen pöytää, jossa oli häärinyt. Kun huomautin, että vois kyllä koko pöydän pyyhkiä, kun kerran ryhtyy toimeen, niin kauhee marina, että ei hän sitä ollut sotkenut.

Öö okei.

Ja seuraavaksi sama homma hellan kanssa. Ja apupöydän: sille oli pudonnut jotain maustetta jota ei selvästikään ollut käytetty pitsaan, joten… Huokaus.

*

Sitä vaan että jos sais purkkiin sen energian jolla yläkouluikäiset välttelee velvollisuuksia ja töitä ja vielä tuntevat itsensä riistetyksi, jos joutuvat pyyhkimään leivänmurun joka tarkemmassa dna-analyysissä ei olekaan heidän, niin todellakin voisi lopettaa sen typerän Olkiluodon ydinvoimalan rakentamisen.

*

Ei mulla muuta. Voitte jatkaa keittiöidenne sekoittamista.

Jaa

Kommentit (2)

Just niin totta. Ja sama pätee siivoukseen; jokaisesta sängyn alla olevasta sukasta ja kynästä pitää erikseen sanoa, että sekin pitää viedä oikeaan paikkaan, jotta voi sieltä imuroida. Nuorison mielestä riittää, että keskilattialta on ylimääräiset kamat pois. Ja siivous on tehty.
Kyökin puolella hyvää kannattaa odottaa ja toisinaan vaikka vähän joustaakin siivouskäsityksistä möykäten vasta kun touhu on atomipommin jäljiltä (Hirosima), tavan pommit, hyökkäysvaunut, rypälepommit ja pikkuruiset maamiinat ovatvielä ok. Kärsivällisyys kantaa hedelmää ja kukkii kauniisti. Harmi vain että teinit kokkaamaan opittuaan tapaavat muuttaa pois kotoa jättäen vanhempansa elämään hyvän ruuan toivossa odottellen jälkikasvunsa kokkailemia äitienpäiväillallisia ja iskänpäivälounaita...