Teini talossa

Lähellä kavala maailma

Jaa

Olimme Norjassa tuttavapariskunnan kanssa tuttavaperheen luona kylässä viikonloppuna. Lapset kun ovat jo sen verran vanhoja (nuorinkin täytti just 14) että pienin järjestelyin pärjäävät ja suorastaan nauttivat kun saavat olla tovin itsekseen.  Tarvitaan vain hiukan mummien apua kuljetuksissa ja ruokailussa, niin kaikki sujuu kuni vettä vain (tai toki noi nyt itsekin osaavat ruokaa tehdä mutta mummilaan on kiva mennä syömään ja se on myös sellainen joku-välittää-minusta-vaikka-vanhempani-lähtivätkin-Norjaan-ja-hylkäsivät-minut -tyyppinen juttu).

Ja eikös sitten juuri silloin kun olemme siellä vuonolla näyttäen huonolta, tapahdu Turussa tuo kauhea juttu. Kuopus sattui vielä olemaan isosiskon kanssa kauppakeskuksessa just kun se evakuoitiin. Ei heillä siis mitään hätää ollut, mutta asia tuli sillä tavalla konkreettiseksi.

Illalla asiaa sitten puhelimessa vähän purettiin ja kävi ilmi, että sille puhumiselle oli tarvettakin. Puhuminen auttaa.

Tai kirjoittaminen: kun itse seurasi sitten Facebookista aikuisten ihmisten reaktioita, aika monella oli tarve jollain lailla purkaa asiaa – mm. kertomalla omalla seinällään että ”olen kunnossa”. (Kiva juttu, mutta ehkä se kannattaisi btw tehdä esim. yksityisviestillä niille joita asia erityisesti koskettaa)

Mutta tärkeintähän on tietty saada sanoa jotain, kun asia kerran ahdistaa. Sillä lailla pääsee eteenpäin eikä räjähdä murehdukseen.

*

Tällainen tilanne on toki erityistapaus, mutta olisi hyvä pysähtyä silloin tällöin ihan muutenkin juttelemaan että mitäs kuuluu ja onko tapahtunut asioita, jotka ovat jääneet tavalla tai toisella kalvamaan - oli kyseessä sitten joku iso puukotusten tapainen asia tai ihan vain se, että koulussa on mänttejä tyyppejä. Usein lapset saati nuoret eivät oikein osaa sitä itse tuoda julki, vaan se pitää heistä kaivamalla kaivaa. Mutta kun niistä sitten saa puhua, möykky pienenee siellä rinnassa.

Sama pätee toki aikuisiin myös. Ehkä pitäisi joskus kysyä itseltäkin...

*

Muistan omasta lapsuudesta muutamia syvästi ahdistavia tapahtumia ja asioita. Ensimmäinen oli joskus 70-luvulla kun näin vahingossa jonkun uutispätkän El Salvadorista, jonka perusteella ymmärsin, että siellä tapetaan ihan lapsiakin ja kidutetaan ihmisiä. Puhuttiin äidin kanssa aika pitkään ennen kuin uni tuli.

Toinen olivat Afrikan nälkäänäkevät ihmiset ja kärpäset vauvojen silmissä.

Kolmas oli ydinsota, jota pelkäsin melko paljon noin vuodesta 1978 vuoteen 1983. Sen jälkeen en ehtinyt huolehtia siitä niin paljon, koska oli parempaakin tekemistä kuten tupakan polttaminen, syljeskely sekä kaikenlainen sählääminen ja kavereiden kanssa hengailu.

Niin että on teini-iästä hyviäkin puolia. Vaikka se päällisin puolin saattaa vaikuttaa ahdistavalta ajalta, niin kyllä se kuitenkin miellyttävämpää on kuin ydinlaskeuman odottaminen.

*

Kaiken surun ja vihan ja kostonhimon keskellä (tai siis en minä ole kostonhimoinen, mutta aika moni on) mietin sellaista, että Turun hirmuteon tekijä oli teini-ikäinen myös - siis kun teini-ikä tulee teen-sanasta ja eighteen on vielä sitä. Omassa lähipiirissä on senikäisiä ja voin sanoa että ihan lapsiahan ne vielä ovat.

Elämme toden totta kamalassa maailmassa, kun jollakulla on siinä ajassa ehtinyt kaikki mennä noin pahasti pieleen. Ja että jossain on aikuisia, jotka asettavat nuoren ihmisen mieleen tuollaisen hulluuden ja raukkamaisuuden ja kataluuden.

Ei ihme, ettei sitä voi ymmärtää. Kun sitä ei voi.

Jaa

Kommentit (1)

Ja taas Lipastilta naulan kantaan.