Teini talossa

Melkoinen lentokenttämatka

Jaa

Näin unta. Koska tunnen vastuuni valtion virallisena unienselittäjänä, kerron sen tässä täten nyt,

Istuimme koko perhe lentokoneessa matkalla johonkin. Kiitotie ei kuitenkaan riittänyt nousuun, sillä se oli pikkutie Liedon Loukinaisissa, se sama joka vie vanhalle koululle ja joka on 50 metriä pitkä. Niinpä jouduimme jarruttamaan ennen kuin tulimme autoristeykseen. Tämän seurauksena kone ajoi ojaan ja matkustajat poistettiin koneesta. Seuraava kone lähtisi puolen tunnin päästä.

Juuri sopivasti aikaa siis ehtiä käymään kotona.

Kotona aikaa turhaantui kovasti, kun minulla oli untuvatakki mukana, vaikka matkakohteessa oli lämmin. Piti vaihtaa takki, mutta uudesta oli vetoketju rikki.

Lopulta jätin takin kokonaan ottamatta kun alkoi tulla kiire. Kävelimme lentokenttää kohti kun muistin, että kaikki matkatavaramme ovat vielä hotellilla. Otimme pakettiauton ja lähdimme Sheratoniin, paitsi että matkanteko oli hidasta, koska auto piti saada käännettyä ja joka helkutin puolella juoksi lapsia eikä niiden päälle saanut jostain käsittämättömästä syystä ajaa.

Lopulta pääsimme hotellille, mutta sitten olikin jo nälkä ja piti tilata ruokaa, vaikka – ja haluan painottaa tätä – meillä oli melkoinen kiire. Juoksin maksamaan tiskille, mutta minua laskutettiin väärin. En ollut syönyt lampaanrintaa, mikä ruokalaji muutenkin asetti kyseenalaiseksi koko ravintolan tason. Lopulta tarjoilija arpoi oikean summan: sata euroa, voitteko kuvitella! Sata euroa lasillisesta maitoa ja pihvistä. (Herää myös kysymys, miksei kukaan muu perheestä syönyt mitään, mutta hyvä niin, noilla hinnoilla)

Kohti lentokenttää siis.

Paitsi että. Vielä piti käydä vielä kaupassa. No hitto. Mutta minkäs teet: kun on pakko niin on pakko. Kassalla vaikeuksia aiheutti se, että ostin tupakkaa, vaikka en edes polta. Tai ei se tupakka sinänsä, mutta kun se piti maksaa sirukorttityyppisesti näpyttelemällä numerokoodi askin kylkeen. Valitettavasti ne numerot olivat niin pieniä, ettei minun nakkisormillani siitä tullut mitään.

Ja se polttavin kysymys: ehdimmekö?

En tiedä. Herätyskello jätti minut arvailemaan. On mahdollista, että juuri nyt olen matkalla jonnekin etelän lämpöön. Mutta sen kyllä sanon, että lapsiperheessä ei tuo lähteminen ole kovin helppoa, vaikka olisivat vähän vanhempiakin.
 

Jaa

Kommentit (4)

Kiitos unipäiväkirjastasi Roope. Jos sinunkin unesi ovat tuota tasoa, niin minäkin voin ehkä sittenkin olla melko normaali uneksija. Viimeisen viikon mittaan olen nähnyt yhden uneni tutun suomenkielen sijaan englanniksi. Ja toisen jossa olin valtavan upea iltapuku päällä niin hienoissa juhlissa ja upeassa linnassa ettei sellaisia liene oikeasti olemassakaan. Kaikki meni jotakuinkin putkeen aina juhlan loppumetreille saakka, jolloin huomasin erään hyvin tyylikkään ja melkoisen tunnetun herrasmiehen katsovan minua hieman pidempään kuin olisi sopivaa. Juuri kun olin avaamassa suuni kysyäkseni: - Mitäpäs ukko toljotat? Huomasinkin että minullahan on iltapukuni kanssa nappaskenkien sijaan kumisaappaat - ja vielä paikatut semmoiset. Näkymä oli niin hupaisa että totta vieköön harmittaa ettei siitä saanut tulostettua valokuvaa. Olisin pistänyt seinälle raameihin...
Se on toi kenkien valinta aina niin vaikeaa...
Kuulostaa ruuhkavuosilta, kun nukkuakin pitää silmät auki ja unissaankaan ei siten ole levossa. Meillä eletään samaa vaihetta, joten olisi voinut olla oma uneni. Minä yleensä unissa tosin sählään laukkuni kanssa, joka on siis varmastikin se takin vastine meillä naisilla. Matkustaminen tapahtuu monesti bussilla tai laivalla ja usein myös hissillä, joka jotenkin kummasti liikkuu myös sivusuuntaan ja aina liian kovaa.
Kyllä minä ainakin olisin ihan rättiväsynyt ja stressaantunut tuommoisen yön (unen) jälkeen. Hirveä haipakka koko ajan. :) Päivän parhaat naurut tämä kuitenkin kirvoitti, kiitos siitä.