Teini talossa

Pitkuudella on väliä

Jaa

Helposti tässä aikuisena kasvaa marttyyriksi, kun joutuu katselemaan nuorison edesottamuksia ja pöyristymään päivästä toiseen, kuinka väärällä tavalla nuoriso elää ja oleilee verrattuna siihen, mikä on oikea tapa eli se, mitä itse edustaa.

Siis tarkoitan niitä hetkiä, kun soittelee yöllä nuoren perään tai koettaa saada tätä tekemään kotiöitä tai töitä. Tai kun siivoa toisen jälkiä tai katselee, kuinka taas tapahtui jotain, mitä ei olisi pitänyt tapahtua.

Että on se aikuisena oleminen vaan raskasta, jaa jaa, haudan lepoon kun pääsis.

Mutta nuorisolla vasta vaikeaa onkin! Aikuisten huolet ovat pieniä ja mitättömiä niihin verrattuna. Siis jossain määrin ihan oikeastikin. Koko ajan tapahtuu kaikenlaista mullistavaa elämässä. Tai mikä pahinta: ei  tapahdu. Ajatellaan nyt vaikka sellaista tuiki tavallista asiaa kuin pituuskasvu.

Nuorten maailmassa mikään ei ole kamalampaa kuin se, että ei ole samanlainen kuin muut. Vasta kun on keskiverto, on täydellinen. Kun ei erotu juuri mitenkään massasta, asiat ovat hyvin. Kun ei herätä huomiota, elämä rullaa.

Keskivertona oleminen vain on pirun vaikeaa, koska keskiverto tarkoittaa määritelmällisesti sitä, että on siinä keskellä. Eli janan kummastakin päästä löytyy porukkaa. Ja jonkun täytyy sitten myös olla se janojen ääripäiden tyyppi, ei siinä mikään auta.

*

Meillä tämä keskivertoisuuden toive on kaikkien poikien kohdalla kulminoitunut pituuteen. Siis siihen, että miksi se helevetin pituuskasvu vaan antaa odottaa itseään. Jokainen pojista on ollut luokkansa lyhimpiä ja jokainen on mielessään itkenyt sitä, että tästä ei tuu mitään, apua, mä jään 160-senttiseksi (anteeksi 160-senttiset).

Eikä siinä ole auttanut vakuuttaa, että kyllä se kasvu sieltä aikanaan tulee ja että hei oonko kertonu, että isin isoisä kasvoi vielä armeijassakin pari senttiä, eikös ollut hauska ja lohduttava juttu, mitä!

No ei ollut, koska siinä vaiheessa ihminen on jo niin vanha, että eläkkeelle joutaisi. Pituuskasvu tarvitaan nyt, tarjoilija yksi sellainen!

Eikä sekään auta, että vakuuttaa, että kyllä sinusta tulee vielä minuakin pidempi (olen 182 cm), koska se ei ole uskottavaa. Vaikka totta se toki on: esikoinen, 20 v., on minua selvästi pidempi. MUTTA KUN SE KASVU ALKAA VASTA KUN MENEE KASILLE TAI PERÄTI YSILLE JA KUKA VOI ODOTTAA NIIN KAUAN!!!!!

Niinpä. Ymmärrän. Eikä sille voi tehdä mitään. Olen pahoillani, lapset. Tuollaiset geenit. Koettakaa kestää. I feel the pain. Sellaista se minullakin oli.

Ja tiedän: jostain syystä pituus, kuten epäilemättä myös paino sekä kaikki muutkin ulkonäköön liittyvät seikat, kuuluvat niihin asioihin, joista koulukaverit huomauttelevat. Ihmiskunta ei siitä asiasta ole tainnut paljon kehittyä sitten omien kouluaikojeni.

Sääli. Mutta kyllä se siitä aikuisikään mennessä helpottaa! (You wish)

Jaa