Teini talossa

Polkupyörien hengenelämästä

Jaa

On kumma, miten jotkut ihmiset ovat tapahtuma-alttiimpia kuin toiset. Tai siis niin että toisille sattuu enemmän kuin toisille. He ikään kuin erittävät ympärilleen erilaista kaaosta joka näkyy muun muassa siinä, että asiat, joihin he koskevat hajoavat, menevät rikki sekä katoavat.

Mun kaveri oli semmoinen lapsuudessa ja sen isä sanoi, että Pekalla kestää vaan metrin mittainen ratapölkyn pätkä: jos se on pidempi, se vääntää sen mutkalle ja jos lyhempi, se hukkaa sen.

Meijän teini on vähän samanlainen.

Jotenkin tavarat vaan menee rikki sen lähistöllä. Tai katoaa. Tai varastetaan. Siksi en anna hänen esim. lähestyäkään tietokonettani tai polkupyörääni.

*

Etenkään polkupyörääni, sillä poika on kuluttanut niitä lyhyen elämänsä aikana saman verran kuin Pekingissä on fillareita. Aina tapahtuu jotain, penkkiin tulee outoja reikiä, lamput katoavat, jalka katkeaa (pyörän jalka siis), vaihteet hajoavat ja lopuksi koko pyörä hajoaa atomeiksi ja yleensä tähän prosessiin ei mene monta kuukautta.

Eikä tätä hajoamista varsinaisesti hidasta pojan ihmeellinen tarve riisua (pyörää siis). Jok’ikinen osa minkä irti saa on otettava pois. Lokasuojat, ketjusuoja, teipit, heijastimet. Näköjään polkupyörätehtailijat tunkevat laitteisiinsa aivan turhaa ryönää pilvin pimein, kun se, mitä haluttaisiin, olisi täydellisen minimalistinen menopeli.

Ja jos sitten joskus käy niin, että pyörä ei ehdi mennä rikki, se varastetaan. Kuukausi sitten kävi taas niin. (Sillä miksi laittaa pyörää lukkoon rehellisten ihmisten Liedossa, ja sitä paitsi lukko on ruma).

*

Tällä kertaa kävi kuitenkin tuuri. Ajelimme kotia kohti kun vaimo havaitsi ojassa pyörän. Ja siinä sekunnin sadasosassa hän myös tunnisti ajokin. Tunnistus oli helppoa, koska se oli niin riisuttu (eli poika oli kaukaa viisas kun teki siitä omannäköisensä).

Kävimme nostamassa sen talteen ja hetken katselin kuinka murheellisen näköinen se oli. Vaihdevaijeri roikkui irtonaisena, ketjut olivat irti, renkaat kuluneet, lokasuojia yms. ei ollut.

Kunnes käsitin, että pyörä oli tismalleen samassa kunnossa kuin silloin kun se varastettiin. Tai oikeastaan paremmassa: kumeissa oli ilmaa enemmän kuin normaalisti. Ehkä varas oli siis pitänyt siitä parempaa huolta kuin mihin pyörä oli tottunut.

Niin sitä vaan, että jos varas kerrot pankkitilinnumeros niin voin laittaa pikkaisen hoitorahaa tililles!

 

 

 

 

 

Jaa

Kommentit (6)

Täältä löytyy teinisi kaksoisolento! Polkupyörien lisäksi minun teiniltä katoaa ja menee rikki mm. puhelimet, joten kalliita luureja ei hänelle hankita (ja välillä hän jo ostaa puhelimensa itsekin). Ja nyt kun on mopoiässä, niin oudosti minun teinini mopo on se riisutuin malli verrattuna kavereiden mopoihin.. mm. peruutuspeili on taas jotenkin omituisesti hukassa, olisiko jo ainakin kolmas..!
Tämä kertoo mielestäni siitä, että nykypäivän lapsille annetaan liikaa, liian hyvää ja aivan liian helposti. Jos minä olisin rikkonut polkupyörän lapsena, niin sitten olisin saanut kulkea kävelemällä. Tai tilalle olisi tullut joku vielä rotiskompi kulkupeli, kuin minulla sillä hetkellä sattui olemaan. Ylipäätään, jos pitkän anelun ja vakuuttelun jälkeen satuimme sisarustemme kanssa saamaan jotain ylimääräistä ja tarpeetonta, kuten vaikka Walkmanin tai myöhemmin kannettavan CD-soittimen, oli ihan sata varma, että siitä pidettiin huolta. Koska jos jotain rikkoi oman huolimattomuuden tai välinpitämättömyyden ja joskus jopa ihan vaan huonon tuurin takia, ei uutta ostettu tilalle. Ja oli ihan varma, että mitään hienoa, ylimääräistä ja turhaa ei tule saamaankaan vähään aikaan. Ihan turha toivoa synttäri- tai joululahjaksi kasettisoitinta, koska edellisetkään laitteet ei ole pysyneet ehjänä. Ja tosiaan: mitään kallista ei saatu kuin toivomalla lahjaksi. Lapsena se oli tympeää, että mitään ei saatu ja kaikkea piti varoa, mutta nyt taas aikuisena sen ymmärtää. EI voi muuta kuin kauhistella, kun katsoo nykynuoria, jotka saavat kaiken ilmaiseksi, eivätkä osaa arvostaa mitään tai kantaa vastuuta. "Ei se mitään, jos tämä 800 euron puhelin menee rikki, kun sitten saan sen uuden ja paremman mallin. Tämä onkin jo ihan huono, onhan se ollut jo 8 kk käytössä." Itse opin lapsena tekemään töitä sen eteen, että jotain sai ja arvostamaan elämän luksustuotteita. Kyllä se lapsi lakkaa purkamasta sitä polkupyörää, kun tilalle tulee 80-luvun ruosteinen mummopyörä. Ja jos sekin menee rikki, niin lapsi voi alkaa varata enemmän aikaa koulumatkoihin, koska uutta-vanhaa pyörää ei tule.
Lisäyksenä vielä: Kuka hullu antaa lapsen ajella tai kulkea ympäriinsä ilman heijastinta?! Autoilija ei meinaa nähdä aikuista polkupyöräilijää, jolla on valo käytössä. Miten ihmeessä pitäisi nähdä lapsi ilman heijastimia? Käyttäkää heijastimia (yksi ei riitä) ja LED-valoja ihmiset! Varsinkin nyt kun kadut on mustat ja taivas pimeä.
aivan pelästyin lukiessani nenoen tekstiä, luulin jotta isäni olisi haudasta noussut kirjoittelemaan.
:) Joo, kyllä on hankittu mummomankeleita eikä tietenkään osteta kalliita puhelimia, mutta maailma harvoin on ihan niin yksinkertainen että kävele sitten. Elämä on keikkumista erilaisten kompromissien suossa: kouluun pitää ehtiä, kohtuuttomuksista välttyä, tekosista oppia ja kaikki tämä niin ettei vanhempien koko elämä mene tyhjänpäiväisyyksistä tappelemiseen. Se on monimutkainen kuvio.
Tuo heijastittomuus on ongelma! Tein teineille kertomatta sen, että liimasin marketista ostamaani kapeaa heijastinnauhaa teinien pyörien etutankoon pari kiepautusta ja satulan alle putkeen pari kiepautusta. Toiveena, että ne edes hetken pysyisi ja auton valot edes niihin osuisi. Ne ihme kyllä sään suhteen pysyivät koko talven eikä teini hoksannut niitä irrottaa.