Teini talossa

Työn raskaan raataja

Jaa

Tämä viikko on mennyt täysin rakennushommissa, niin ettei ole ehtinyt oikeastaan mitään muuta. Aamulla kahdeksaksi työmaalle ja kun sitten pääsee takaisin kotiin kello on helposti kuusi. Siinä vaiheessa on niin väsynyt, ettei jaksa yhtään mitään.

Mutta pakko on, sillä nk. normityöt on kuitenkin hoidettava. Niinpä kello on paljon kun lopulta kaatuu sänkyyn ja laittaa herätyksen kuudeksi että ehtii aamulla ennen raksaa tekemään edes jotain.

No, tilanne on väliaikainen ja ihan itse valittu. Enkä siis valita: pidän niistä töistä ja kunhan nämä muutamat hommat saadaan ensi viikolla valmiiksi, niin sitten ei tarvita enää ulkopuolisia ukkoja työmaalle, mikä helpottaa kun ei tarvitse olla kiinni muiden aikatauluissa. Voi tehdä omaan tahtiin.

*

Ja miten tämä liittyy teiniblogiin? Ai sillä tavalla, että teinejä ei ole paljon työmaalla näkynyt? No ei ole näkynyt, se on totta (tytär lupasi sentään tulla restauroimaan ikkunoita viikonloppuna, koska on ehtinyt jo tuhlata kaikki kesätyörahansa laukkuihin ja vaatteisiin sekä sampanjaan,  kuten kunnon nuoren neidon kuuluukin). Mutta ei, se ei ollut tämän valitusvirren aihe. Vaan se, että miten ihmeessä ihmiset, jotka käyvät tavallisissa päivätöissä, näkevät ikinä jälkikasvuaan?

En ymmärrä.

Saati että miten te jaksatte sitten illalla viedä niitä lapsia harrastuksiin tai tehdä niille ruokaa tai kysyä että mitä kuuluu? Käytättekö te jotain pillereitä? Vai onko teillä vain poikkeuksellisen hyvä kunto?

Entäpä sitten sellaiset aikuiset, jotka tekevät hyvin liikkuvaa tai muuten poikkeuksellisen vaativaa työtä, jossa tehdään ympäripyöreitä päiviä? Onko heillä edes tietoa lastensa lukumäärästä tai iästä, mielipiteistä puhumattakaan? Vaikea uskoa.

*

Olen siis näiden kahden viime viikon aikana ymmärtänyt, kuinka monella tavalla etuoikeutettu olen, kun saan tehdä töitä kotona. Totta kyllä, olen henkisesti suuren osan päivästä jossain ihan muualla, näppäimistön takana. Mutta silti kuulen mitä ympärillä tapahtuu, pystyn vastaamaan jos kysytään, saan moikata kun lapset tulevat koulusta ja huomaan, jos he ovat esimerkiksi hukanneet päänsä koulumatkalla (niinkin voi käydä ja käy).

Niinpä haluan nostaa hattua teille kaikille päivätöissä käyville, jotka vielä sen pitkän päivän jälkeen jaksatte huolehtia siitä, että lapset, teinitkin, tulevat vaatetetuksi, syötetyksi, paheksutuksi, neuvotuksi, ojennetuksi, rakastetuksi sekä kuljetetuksi. Respektiä. Well done!

(Mainittakoon, että mun tää kahden viikon työ on ollut poikkeuksellisen fyysistä ja raskasta, ojan kaivuuta ja betonin piikkaamista, joten ehkä sekin vaikuttaa hieman tähän väsyneeseen tyrmistykseeni oikeasta työelämästä.)

Jaa

Kommentit (3)

Miten niin jaksetaan? Suoritumista, suoriutumista...
Tällä hetkellä olen kotiäitinä. Meillä on kaksi alle kouluikäistä tytärtä. Mies tekee 12h päivää + siihen työmatkat päälle. Arjen pyöritys siis on minulla. On ollut meidän yhteiset 7 vuotta. Ennen kuopusta olin välissä töissä parisen vuotta ja kohta olisi moinen jälleen edessä. Ja siis onhan se aikamoista. Mies alottaa työt viideltä aamulla. Itse hoidan lasten kanssa aamupuuhat ja vien hoitoon, teen välissä 6-8h töitä, haen lapset, käydään kaupassa, tullaan kotiin tekemään ruokaa ja lapset saa katsoa Pikku kakkosen. Syödään yhdessä kun isi tulee 17.30-18.30 välillä. Ja sitten hetki perheen yhteistä oleskelua ennen iltapuuhia, klo 22.00 nukkuu toivottavasti muut paitsi minä joka nappaan vihdoin tunnin Omaa aikaa (vielä parempaa on napata parisuhdeaikaa muttei sitä voi toista valvottaa joka ilta kun herätys on klo 4.00, ehkä joka toinen ilta. :D)
juuh. Jokaisella omat keinot selviytyä,suoriutua, jaksaa.. Lapsista puhuttaessa monelta tuppaa unohtumaan,että niitä kullannuppuja, jotka lopulta kasvavatkin, on oikeasti haluttu. Ja ei kai kukaan tosissaan kuvittele että yhden tai saati useamman rakkaudenhedelmän saapuminen taloon tietäisi helpotusta kotitöihin tai muihin arkisiin toimintoihin(kuten se aikuisten leikkiaika) Ei suurin osa jaksamisista ole kiinni kuin asenteesta. Positiivisesta ajattelutavasta on aina hyvä aloittaa. Roope Lipastin kolumnit ovat aivan mahtavia! Minulla muuten on 5 alakouluikäistä lasta, joista yksi hyppäsi juuri teini-iän puolelle kaikkine sivuvaikutuksineen,toinen on ..mitenkäs sitä kutsutaankaan näitä erityisen tuen lapsia koulumaailmassa..haasteellinen =) yksi ottaa mallia isommistaan ja yksi käynyt läpi vaikean hermostosairauden ja uhmaikäinen on sitten oma lukunsa. Mies on aina yötöissä 03-14.00, minä päivätöissä. Mainitsinko jo että asun maalaispitäjässä, enkä omista ajokorttia. Hyviä puolia on monta siis: lapset oppivat omatoimisen liikkumisen mallin,oma kunto on kova, jaksaa muutenkin paremmin kun ulkoilua tulee pakolla. Organisointikykyni kehittynyt lähes huippuunsa. SAAN/VOIN käydä töissä ja tavata muita ihmisiä,lapset tapaavat ystäviään hoidossa ja harrastuksissa jonne kulkevat pyörillä. Illalla voin viettää yhteistä aikaa lasten kanssa mutta parisuhdeaika täytyy jättää viikonlopuille, koska mieshän nukkuu 18.00 alkaen että jaksaa taas aamuyöstä herätä. Elämä on hyvää. Ei siihen vaadita suuria. Sinnikkyyskin palkitsee.