Teini talossa

Työnantajana

Jaa

Palkkasin seiskaluokkalaisen maalaamaan halkoliiterin ja lupasin vielä ihan kelpo palkankin. Lopputulos (no ei se vielä ihan kokonaan valmis ole) oli siisti ja hyvä! Yleensähän kun lapsi ruinaa töitä siinä käy näin:
- Onks mittää töitä? Mä tartten rahaa.
(vanhempi miettii ja keksimällä keksii jotain)
– No haravoi vaikka pihaa!
(viiden minuutin päästä lapsi tulee sisälle)
- Emmä jaksa tota, oisko jotain muuta.
(sadattelua)
- Hyvä on, siivoa vaikka keittiö. Kunnolla. Imuroi, vie matotkin ulos.
(Seuraavat pari tuntia menevät siihen, kun pitää kertoa mikä on keittiö, mikä on imuri, missä ne ovat miten imuria käytetään, mistä löytyy pesuainetta, mikä on rätti jne. ja lopulta päädytään työntekijän ilmaisemaan lauseeseen: emmää nyt kai näit mattoja hullu mihinkään vie.)

Joten sitten kun kerrankin käy niin, että työ on (i) tehty hyvin ja (ii) mukisematta, sitä maksaa ihan kunnon palkan, ah niin mielellään. Varsinkin kun itse ei olisi millään viitsinyt vaivautua.
 

Jaa

Kommentit (4)

Tuo työn pahus on kyllä tosi kinkkinen juttu teitpä sitä itse tai teetätit toisilla. Joko sitä on liikaa tai sitten sitä ei ole tarpeeksikaan ja ainakin meillä savolaisilla työn ensimmäinen kynnys on jo aloittamisessa - projektejahan meillä toki piisaa vaikka muillekin jakaa. Mutta kun alkukankeudesta yli pääsemme, niin kyllä se sitten siitä - ennemmin tai myöhemmin - ehkä... Mutta niinpä vain meilläkin kaikki 8 tomatintainta kasvaa huristaa uudessa kasvihuoneessa vaikka välillä meinasi jo epäusko iskeä.
Ylläoleva juttuhan oli tietysti hupimielessä kirjoitettu fantasia. Kyllähän jo alle10-vuotiaskin tietää missä ovat imuri, rätit, pesuaineet jne. ja osaa niitä myös käyttää. Kaikenlaista pientä talousaskeretta sitä lapsilla teetettiin ihan itsestäänselvyytenä. Muistan miten kerrankin, ollessani 10-vuotiaana yksin kotona, päätin yllättää äitini siivoamalla koko pirtin. Laahasin pirtin pitkät matot (5kpl a`6metriä ) navettasillan kaiteelle ja heiluttelin ne sieltä. No, lähtihän ne irtoroskat ja hiekat, mutta ei sen ikäisenä vielä kunnon pöllytystä saanut aikaan.... Tulos oli kuitenkin tyydyttävä, sillä muutama tunti ulkoilmassa toi kuitenkin raikkaamman tuulahduksen sisälle.... Silloin ei vesijohtoa ollut, joten vesi piti hakea pihanperän isosta vesitiinusta, laittaa tulet hellaan ja kuumentaa tiski- ja pesuvedet läkkipeltisissä pesusoikoissa. Astiat tiskasin hellan vieressä tuolilla seisten, sillä muutoin en olisi ylettynyt. Imuria ei meillä ollut, eikä mikrokuituliinoja ja moppeja silloin ollut vielä keksitty. Lattian lakaisin harjalla. Pirtissä oli maalattu lautalattia ja harjauksen jälkeen pesin sen vanhalla kalsarinlahkeella, joka toimitti pesurätin virkaa. Lattianpesuvedeksi käytin tiskien huuhtluveden. Se oli sen ajan kierrätystä.... Järjestelin tavarat paikoilleen työpöydällä, pyyhin kaikki pöytätasot ja ikkunoiden kukkalaudat sekä nypin kuihtuneet kukat pelargonioista, kokosin sanomalehdet (jotka isäni yleensä jätti avonaisina pöydälle), pyyhin pölyt, laitoin saappaat ja muut jalkineet nätisti riviin kokojärjestykseen ovipielen naulakon alla jne. Sitten toin puulaatikon täyteen puita. Siinä piti tehdä monta reissua liiteriin, sillä mitään kantotelinettä ei ollut, vaan puut kannettiin sylyssä. Eikä 10- vuotiaan sylillinen niin kovin iso ole.... Täytin myös kaksi isoa vesiämpäriä tiskipöydällä. Siinäkin piti tehdä kolme täyttökertaa ämpäriä kohti kun kolmen litran maitokannulla hain vettä sieltä isosta vesitiinusta. Kaivo oli muutaman sadan metrin matkan päässä pellolla. Isäni haki sieltä kaiken juoma- ja pesuveden hevosella ja isolla tynnyrillä joka ikinen päivä. Nosti veden kaivosta ämpärillä n. 300-400 litran tynnyriin ja sitten taas pihalla siirsi veden ämpärillä tynnyristä suureen tiinuun ( korkeus n. 110 cm ja halkaisija vajaa pari metriä). Paitsi ihmiset niin tietysti myös kaikki lehmät, vasikat, siat ja hevonen tarvitsivat juotavaa. Myös maitotonkkien ja lypsyämpärien pesuun sitä tarvittiin... ja saunavedeksi.... Kun sain siivousurakkani valmiiksi niin hain tuulettuneet matot lattialle (matto kerrallaan, sillä ne olivat tosi painavat). Lopuksi hain ojan pientareelta päivänkakkaroita, kissankelloja ja puna-apilankukkia maljakkoon pirtin pöydälle. Olin aika väsynyt, mutta hurjan ylpeä ja tyytyväinen, sillä olin saanut kaiken tehtyä ennen kuin vanhempani palasivat kotiin. Olin nimittäin pelännyt, että yllätykseni menisi piloille, jos he olisivat tulleet kesken siivoustani... Ajattelin, miten iloiseksi äiti tulisi ja miten hän minua kiittelisi ja jopa halaisi.... Kun he tulivat kotiin, niin ei kumpikaan osoittanut millään tavoin edes huomanneensa, että olin koko päivän ahkeroinut.... Innostunut odotukseni sammui kuin veteen kastettu palava tulitikku..... Jos ei työn lopputulos varmaan aikuisen tekemää vastannutkaan, niin oli se kuitenkin paljon parempi kuin ennen heidän lähtöään (päätellen miten mustaa oli lattianpesuvesi ollut), oli tiskit pesty, puulaatikko ja vesiämpärit täytetty .... Olisi aikuisen edes ne luullut huomaavan.... Hiljakkoin oli HS:ssä kysely siitä minkä ikäisenä lapsen voi antaa tehdä mitäkin. Maailma on tietysti tyystin erilainen nyt, mutta tuntuu jotenkin siltä, että jopa yhteiskunnan taholta pyritään ylisuojelemaan . Toisaalta on paljonkin tilanteita, joissa ei suojelua tunnu olevan lainkaan, vaikka aihetta olisikin. Aikaisemmin sentään pienestä pitäen opetettiin ja totutettiin lapset tekemään askareita - eikä edes keskusteltu palkkioista. Hyvin tehty työ oli palkinto itsessään - ja luxusta oli jos vielä kiitettiinkin. Nyt ajatellen, niin olihan siinä useitakin vaaranpaikkoja 10-vuotiaalle : tulen sytyttäminen hellaan, veden hakeminen isosta tiinusta (jos olisin horjahtanut ja pudonnut sinne kun kurkotin. joten olisin todennäköisesti hukkunut, sillä en osannut uida. Aamulla oli elukoille tietysti jaettu vedet, joten vedenpinta oli sen verran alhaalla, että en olisi reunaan yltänyt, vaikka olisin uida osannutkin ...) Myös mattoja sillan kaiteelta puistellessani olisin tietysti voinut tipahtaa monta metriä.... Niin ikään kuuman hellan vieressä tiskatessa olisi ollut mahdollista polttaa itseään.... Oman poikani opetin jo lapsena suoriutumaan taloustöistä sillä perusteella, että ne on jokaisen tehtävä elämänsä aikana joka ikinen päivä, asui sitten yksin tai ei. Miniäni on opettanut 7- ja 3- vuotiaansa jo aivan pienestä pitäen moniin askareisiin. Jo 2-vuotiaasta asti ovat osanneet mm. tyhjentää tiskikoneen. Imurointi sujuu 7-vuotiaalta, samoin kakkutaikinan teko ja monet muut askareet. Reseptitkin on osannut lukea jo kohta pari vuotta.... Olenkin sitä mieltä, että lapset oppivat mitä tahansa - jopa yllättävän nuorina - jos heille annetaan siihen mahdollisuus ja jos vanhemmat vaivautuvat heitä opastamaan. Mielestäni on lapselle aikamoinen karhunpalvelus, jos hänet jo lapsuudessa totutetaan siihen, että ihan jokapäiväisistä askareista pitää saada palkkaa. Lapselle ja nuorelle annetaan rahaa tarpeen mukaan, teini-ikäisenä voi sitten ruveta "harjoittelemaan" työntekoa korvausta vastaan. Alkuun kotona erilaisia "urakoita", sitten iän karttuessa kesätöiden kautta vakinaisempiin töihin.... Toki poikanikin yritti n. 10-vuotiaana saada minut maksamaan palkkaa joistakin tekemistään kotiaskareista. Totesin, että jos minä maksan hänelle palkkaa niistä askareista, niin sitten hänen pitää myös ruveta maksamaan minulle palkkaa, kun minä teen hänen puolestaan askareita esim. pesen hänen vaatteensa, laitan ruuan, hoidan häntä kun hän on sairaana jne. Tein oikein hinnastonkin eri töistä ja taksoistani. Poika tutki listaa ja totesi, että koska olen hänen äitinsä niin minun kuuluu tehdä ne ilman palkkaa. Sanoin hänen olevan ihan oikeassa, mutta että juuri siksi, että hän on minun lapseni, hänen myös kuuluu opetella ja tehdä kodin arkiaskareita ilman palkkaa. Ja että niidenkin juttujen opettaminen hänelle kuuluu äidin tehtäviin - ilman palkkaa. Hetken hän mietti ja katseli listaa - ja lähti sitten tekemään pyydettyä työtä. Eikä asiaan enää koskaan palattu. Kaikkein suurimman karhunpalveluksen monet vanhemmat ja - ikävä todeta, myös julkinen media, erityisesti TV - tekevät siinä kun kirjoituksissa, puheissa, haastatteluissa jne. luodaan mielikuva, että työ yleensäkin on jotain kamalaa ja orjuuttavaa, jota on PAKKO TEHDÄ. M ielestäni, jos siltä tuntuu niin on kaksi vaihtoehtoa asian korjaamiseksi: Joko vaihtaa työpaikkaa (tai peräti ammattia ) tai sitten muuttaa asennettaan työn tekemiseen. Tottakai jokainen tarvitsee työtä saadakseen palkan, jolla saa ruuan, vaatteet, asunnon jne. eli sen" jokapäiväisen leivän", mutta se mieliala, jolla aamuisin työhön lähtee ja ryhtyy sekä päivän töitä tekee - se asenne on ratkaiseva. Se nimittäin ratkaisee tuntuuko työ pakolta vai ei. Nyt eläkeikäisenä voin todeta saman kuin vielä töissä ollessanikin: Päivääkään en ole töitä elämässäni tehnyt - joka päivä on ollut niin hauska ja/tai mielenkiintoinen, että ei ole työltä edes tuntunut ! Ja silti siitä vielä maksettiinkin !!! Ja ehdin sentään kokea yllättävän erilaisia työympäristöja, työkavereita ja työalojakin - kiitos kaikkien kesätöiden. "Minkä penenä oppii, sen vanhana taitaa" on vanha suomalainen sananparsi samalta ajalta kuin "Työ tekijäänsä kiittää" tai "Työ on miehen kunnia" tai "Jokainen on oman onnensa seppä" . Silloin ymmärrettiin, että työ - ja sen hyvin tekeminen - on selviytymisen elinehto. Ei ollut minkään sortin avustuksia tai tukia. Silloin myös osattiin erottaa sunnuntai lepopäiväksi.... Eikä yökausia "harrastettu" vaan yölevon aikana palauduttiin raskaastakin työstä.... aamulla taas jaksoi uudella innolla aloittaa päivän työt. Maataloudessa oli 365 työpäivää vuodessa - koko elämän ajan. Eikä tehdastyössäkään ollut kuin kahden viikon vuosiloma, työviikko oli 6-päiväinen.... Silloin ei ajateltu työssä tai koulussa "viihtymistä" kuten nykyisin.... Eipä ilmeisesti ollut myöskään kovin yleistä ja jatkuvaa työstressiä kuten nykyisin. Stressiä toki ajoittain oli ( esim. ehditäänkö saada heinät latoon, ennen kuin mustana uhkaava ukkospilvi kaataa vettä niskaan ?.... ), mutta se oli lyhytkestoista. Ei esim. kotitalouksissa ollut mitään koneita, joten kaikilla oli fyysisesti paljan raskaampaa kuin nyt "pyykki- ja tiskipiikojen" hoitaessa varsinaiset työt. Ja monissa perheissä kinataan siitä kenen"työ" olisi levittää pyykit kuivumaan tai ottaa ne ulos kuivaajasta tai tyhjentää tiskikone.... Onko siis mikään ihme jos jälkikasvuun tarttuu tällainen epäterve suhtautuminen työhön ja mihin tahansa arkipäivän askareeseen kuin mitä yllä olevassa jutussa "työnantajana"kuvattaan....
Kiitos Oili Helander-P Aivan samoin ajattelen. Olen aina ollut kiitollinen lapsuuden kodilleni, jossa opin tarttumaan työhön kuin työhön pienestä pitäen. Isä oli sotainvalidi ja äiti pieni ja sairaalloinen. Olin jo 10 vuotiaana äitiäni pitempi. Minusta tuntui aina, että on itsestään selvää tehdä oma osuus talon töistä. Eikä me tarvittu jatkuvaa kehumista tai kiittämistä. Riitti kun äiti tai isä ohimennessään huomasi, taputti olkapäälle ja totesi, että "ompa mukavoo". Ei todellakaan ollut pölynimuria, tiski- tai pesukonetta, puhumattakaan sähköhellasta tai jääkaapista. Ehkä juuri siksi opimme selviämään kaikenlaisista tilanteista. 74 ikävuoteni aikana minulla ei koskaan ole ollut tylsää tai aika käynyt pitkäksi. Nykyihmiset tuntuvat pitävän lapsiaan toisaalta idiootteina, toisaalta taas kaikkitietävinä aikuisina jo aivan taaperoikäisinä. Rattaissa istuvalta lapselta kysellään kaupassa, mitäs me tänään syötäisiin. Olen monasti sanonutkin, että aivan liian iso asia noin pienen päätettäväksi. Toisaalta sitten taas kotona vanhemmat tekevät kaiken valmiiksi, nekin asiat jotka lapsen kuuluisi oppia tekemään kotona. Laittamaan omat tavaransa paikoilleen, siivoamaan jälkensä, huolehtimaan omasta puhtaudestaan, tekemään oma osuutensa kotitöistä. Oma tyttäreni paistoi 2,5 v lettuja viikon ajan joka ilta (ja minä pesin taikinaa hellan ja kaapin välistä joka ilta), sitten hän kyllästyi siihen "leikkiin" ja mielenkiinto siirtyi johonkin muuhun tekemiseen. Olen monasti ajatellut, että jos olisin silloin kieltänyt häntä "sotkemasta", hän tuskin olisi myöhemminkään kiinnostunut keittiöhommista. Tämän päivän vahemmat eivät näytä muistavan, että vanhempien tehtävä ei ole olla lastensa kotiapulaisia, vaan vanhemman tehtävä on antaa lapselle eväät elämässä selviytymiseen ja se opetus pitää aloittaa jo siinä vaiheessa kun lapsi alkaa kiinnostua erilaisista asioista. Ei haittaa vaikka kaikki ei onnistukaan yhtä hyvin kuin itse tehtynä, pääasia on että lapsi oppii.Tosi asia on, että harvalla aikuistuvalla nuorella on varaa palkata itselleen heti kotiapulaista, eli kyllä ne hommat on opeteltava tekemään ihan itse ja aikuistuvalle se on paljon vaikeampaa.
Kiitos itsellesi, Hilkka! Osuit tuossa kyllä ihan naulan kantaan, kun sanoit, että jos olisit taaperoltasi kieltänyt letunpaiston, ei olisi ehkä myöhemminkään kiinnostunut keittiöhommista. Äiti ei varsinaisesti "opettanut " minua, hän enemmänkin kai ajatteli, että kun olin nähnyt miten homma tehdään niin sen osaan eikä sitä ole tarvis sen enempää opettaa tai opetella. Mutta ruuanlaittoon hän ei juurikaan minua päästänyt. Hän kun teki nopeammin ja halusi minut pois jaloista.... Laittoi minut lukion jälkeen muutaman kuukauden kotitalouskurssille kaupunkiin... Sen jälkeenkään en kovin usein päässyt kokkailemaan, enkä varsinkaan leipomaan. Siitä olin silloin kovasti innostunut. Jostain syystä ei ruuanlaitto ja leipominen kuulu harrastuksiini, vaan erilaiset käsityöt ja puutarhajutut.... Ruuanlaitto on minulle enemmänkin arkipäiväinen juttu, kuin sängyn petaus tms... Se tehdään, mutta ei siihen mitään suurta intohimoa ole syntynyt kuten puutarhaan. Samaa olen monasti ihmetellyt kuin sinäkin: Miten jo ihan taaperoikäisiltä kysellään jotta mitä sinä tänään haluat syödä !!! Tai haluatko tämän vai tuon puseron, sukat, housut !! Radiossa kuulin taannoin kun nuori äiti kyseli, jotta hänen 5-vuotias tyttärensä haluaa ihan oikeat stringit (siis alushousut), jotta voiko niin nuorelle ostaa sellaiset ja mistä löytäisi sopivan kokoiset !!!! Ehkä vanhempi kuvittelee, että lapsi itsenäistyy, ja oppii tekemään päätöksiä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vanhemman asia on päättää ja huolehtia perheen ruokatavoista ja aterioiden koostumuksesta. Lihavuus ei niinkään periydy geeneissä vaan opituissa ruokailutavoissa ja ateriarytmissä sekä siinä mitä on lapsena oppinut/ tottunut syömään. Se on todellakin aivan liian iso asia lapsen päätettäväksi.!!! Olen myös sitä mieltä, että kun antaa lapselle / nuorelle vapauden päättää jostain asiasta niin AINA sitä automaattisesti seuraa myös vastuu päätöksen seurauksista. Jos vastuu on lapselle ikään nähden liian vaativa / suuri, niin silloin ei päätöksentekoakaan voi eikä pidä antaa lapselle. Taitaa vain olla niin, että kovin monelle nuorelle / nuorelle vanhemmalle itselleen on liian vaikeaa tehdä päätöksiä ja kantaa vastuu niiden seurauksista. Ajatellaanpa vaikkapa jo ihan pientenkin lasten ja nuorten itsensä jatkuvasti kasvavaa ylipainoa, velkaantumista, varhaisia avioeroja, yksinhuoltajuuksia jne... Valitettavasti on niin, että elämä on taitolaji, jota harjoitellaan koko elämä. Mutta paljon helpottaisi ja auttaisi, jos lapset jo pienestä pitäen saisivat harjoitella ikäänsä ja kykyihinsä nähden sopivia tehtäviä.... Missäpä se paremmin sujuisi kuin kotona, mutta valitettavasti liian monet poliittiset päättäjämme ovat asiasta eri mieltä. ... Ellei näin olisi, niin lasten kotihoito olisi mahdollistettu niin, että se olisi TODELLINEN vaihtoehto.