Teini talossa

Vanhemmuussuunnistusta

Jaa

Vanhemmuudessa on muutamia toisia suurempia tai tärkeämpiä rasteja. Kun lapsi oppii potalle ja kävelemään. Kun eka luokka alkaa. Kun siirrytään yläkouluun. Kun mennään ammattikouluun tai päästään ylioppilaaksi. Kun jännitetään, päästäänkö siihen opiskelupaikkaan mihin haluaa. Ja kun muutetaan pois kotoa.

Meillä on tänä keväänä oltu siinä opiskeluvaiheessa. Tytär kirjoitti ylioppilaaksi ja on sen jälkeen lukenut aamusta iltaan kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin, jotka olivat kesäkuun alussa. Tähän saakka on sitten jännitetty kuinka kävi.

Se on ollut kauheaa aikaa tietenkin tyttärelle itselleen mutta meillekin jännittävää. Entä jos se ei pääsekään, mitä sitten? Mihin se sen hukkavuoden käyttää? Onko tyttö sitten kotona murehtimassa tai vielä pahempaa, maailmalla purjehtimassa, Intian viimeisellä rannalla?

*

Vanhempien näkökulmasta on masentavaa jos nuori ei pääsekään sinne minne haluaa. Siitäkin huolimatta, että tähän ikään mennessä on oppinut, ettei vuosi sinne tai tänne ei elämän mittakaavassa ole yhtään mitään. Mutta tuossa vaiheessa soisi, että ihminen pääsisi mahdollisimman nopeasti kiinni siihen ihan omaan elämäänsä. Solahtaisi opiskeluarkeen, pääsisi vähän suurempiin ympyröihin kuin mitä meidän takapiha tarjoaa.

Ja sitten kun niin käy, äippä ja iskä voivat käydä ruksaamassa vanhemmuuslomakkeesta jälleen yhden suoritetun rastin. Sen jälkeenkin on velä muutamia jäljellä mutta ei monta. Ollaan aika lähellä sitä, että homma on hoidettu – ja vaikkei vanhemmuus ikinä lopukaan niin pikku hiljaa asiat eivät enää ole vanhemman käsissä ja hyvä niin.

*

No, eilen vihdoin tulivat tulokset ja kyllä! Tyttö pääsi kansainväliselle linjalle jonne ensisijaisesti hakikin. Kun hän soitti Turusta saatuaan tietää tulokset hän itki puhelimessa niin, että oli hankala saada selvyyttä oliko hän nyt päässyt vai eikö ollut. Mutta se oli ilon euforiaa ja vastaantulijat olivat kuulemma katselleet ihmeissään että mikä hullu se tuokin on, varmaan joku lietolainen.

Siinä purkautui puolen vuoden pitkäjänteinen keskittyminen, ensin ylppäreihin ja sitten pääsykokeisiin. Onnea vaan niin tytölle kuin meille vanhemmille, jotka mekin tavallaan pääsimme kauppikseen!

*

Iloa ei tietenkään kestänyt kovin kauan. Seuraava vanhemmussrasti nimittäin seurasi loogisesti edellisestä: pitää päästä muuttamaan pois kotoa ja nopeasti.

Ei muuta kuin katselemaan vuokra-asuntoja. Niissä vain oli yksi ongelma. NE ON IHAN HELKUTIN PIENIÄ. Tai vaihtoehtoisesti ihan helkutin kalliita. Sitä paitsi miten muka jonkun 15 neliön hellahuoneen voi sisustaa niin että näyttää kauniilta ja on kotoisa ja sellainen jossa voi kokkailla kavereille ja pitää parvekepatiolla pienimuotoisia sadan hengen juhlia.

EI MITENKÄÄN!!!!!

*

Onneksi voi lohduttautua suosikkikirjailijani Roope Lipasti sanoilla teoksesta Halkaisukirvesmies: ”Elämässä yleensä saa sen mitä haluaa, muttei silloin kun sitä haluaa.”

 

PS. Tämän viikon piirros on tehty Ikea-kynänpätkällä kesälomamatkan laivaosuudella maihinnousukortin taakse. Nykyaika on niin tätä.

Jaa

Kommentit (3)

Onnea kovasti opiskelupaikasta! Tunnistan vanhempana tuon haikeuden kun nuori muuttaa kotoa. Mutta järjellä ajatellen on paljon parempi että muuttaa. Se olisi kamalaa jollei muuttaisikaan.
Onnittelut opiskelupaikasta ja vanhemmille tähän saakka mallikkaasti suoritetuista "opintopisteistä" ja ennen muuta voimia muuttopuuhiin teille kaikille... Meillä molemmat kotoa maailmalle lähtijät joutuivat aluksi turvautumaan soluasuntoihin (hyvin levottomiin sellaisiin) ja vasta muutaman mutkan ja välivaiheen kautta löytyivät vihdoin omat kivat kämpät opiskelupaikkakunnilta. Ja me vanhemmat - meistä kehkeytyi lihaksikas ja muutenkin vallan kelpo muuttotiimi matkan varrella... Toisen muuttolintumme kohdalla taisivat kämpän ohella unelmatkin vaihtua matkan varrella, koskapa tällä haavaa taskussaan löytyy loistavat paperit alkuperäisistä unelmaopinnoistaan, mutta kiinnostuksen kohteet , intohimot ja sitä myötä myös työ ovat ainakin tällä hetkellä aivan muualla kuin ns. omalla alalla. Ihmisläheisyys otti ja vei voiton tekniikasta. Ja tässä kohtaa tämä äiti pistää rastin ruutuun, jossa sanotaan vanhemmalle olevan tärkeintä kunhan lapsi on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä tuntiessaan kulkevansa eteenpäin omissa ja itselleen sopivissa saappaissa.
Kokemusta on myös siitä Intian viimeisestä rannasta. Nuori pärjäsi siellä hienosti ja me vanhemmatkin jotenkuten täällä kotona.