Teini talossa

Vanhojen tansseissa

Jaa

Kävin eilen vetäisemässä pienet poloneesit. Tai maneesit. Tai mitä helvettei ne ny oli. Totta puhuen valssasin vain vähän, mutta katsoin sitä enemmän. Olin siis vanhojen tansseissa.
Koska esikoinen käy samaa koulua kuin mitä itse aikoinani kävin, tilaisuuteen liittyi monenlaisia muistoja. Ensinnäkin oli myönnettävä itselle, että siitä on jo 26 vuotta kun oli samassa tilanteessa. Samaan hengenvetoon oli myönnettävä, että 26 vuotta on pidempi aika kuin esim. kolme kuukautta tai puoli vuotta. Se on mahdollisesti kokonainen silmänräpäys.
Tanssin silloin joskus Veera-nimisen tytön kanssa, joka oli kovin nätti. Terveisiä vaan Keski-Eurooppaan. Tälläkin kertaa oli hauska katsoa kuinka vaatteet tekevät miehen. Ja naisen. Aika lailla aikuisilta näyttivät 17-vuotiaat tuolla lailla tälläytyneinä.
Vähintään yhtä hauskaa oli katsoa yleisöä, koska siellä oli tietenkin aika paljon tuttuja, joiden lapsi oli myös tanssimassa. Siis tyyliin: ai onks noi yhdessä, en olis ikinä uskonut. Ja hei minne toi on tukkansa jättänyt! Herttileeri, voiko toi olla se c-luokan tyyppi?

Toki tansseihin liittyi myös ajankulumisen ja sukupolvien vaihtumisen tunnelmaa, joka on samaan aikaan iloista ja hiukan melankolista, kun itse on väistämättä sillä puolella pöytää, jossa elämä ei enää ole joka päivä niin kauhean uusi ja ihmeellinen.
Ja sitten niissä itse tansseissa on ripaus ihmiskunnan mainioutta - sitä mitä kaikkea ihmiset keksivätkään kun ei ole parempaakaan tekemistä.
Siis esimerkiksi että joku on kehittänyt satoja vuosia sitten tavan pyöriä porukalla ympyrää niin että välillä niiata naksautetaan tai kopautetaan kengällä lattiaa ja kumarretaan ja kuljetaan eteenpäin päätä nyökytellen, kunnes vastaan tulee uusi pari, jonka kanssa niiata naksautetaan jne. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan tähän kaikkeen liittyy se, että ollaan pukeuduttu äärimmäisen kalliisti ja hienosti ja käytetty merkittävä osa ihmisenikää niiden liikkeiden opetteluun.
Siihen ei eläin kykene, kissat ainakaan.
Puuttui vain, että aurinkokuningas olisi ollut lehterillä hyväksyvästi pikku kätösillään taputtamassa. Tai edes Tami.
 

Jaa

Kommentit (2)

Oih ja voih - vanhojen tanssit ovat aivan ihania! Omatkin lapseni tanssahtelivat askelkuvionsa samassa lukiossa jossa itsekin aikoinani kouluni kävin, ja olipa siellä vielä muutamia tuttuja (vanhoja) naamoja opettajakunnassakin äidiltä lapsille periytyneinä. Onneksi asika oli kuitenkin kullannut ja kesyttänyt heidän muistikuvansa vuosien varrella... Mitä nyt entinen luokanvalvojani joitain esihistoriallisia "kolttosia" muisti kertoa toimiessaan esikoiseni ryhmänohjaajana... Kieltämättä itselleni oli aika jännittävä paikka hypätä ex-oppilaan roolista oppilaan vanhemman rooliin.
Oli siinä kyllä sellaista jotain liikuttavaa ja hienoa, jonkinlaista aikakausien vaihtumista. Tuttuja opeja en nähnyt, vaikka kyllä koulussa vielä muutama taitaa olla sellainen joka minuakin on opettanut.