Teini talossa

Yhteisten päivällisten mahdottomuudesta

Jaa

Lasten kanssa koko maailma pyörii enemmän tai vähemmän ruuan ympärillä. Pikkulasten kanssa on vaikeinta, koska ihan koko ajan pitää olla tekemässä ruokaa, syöttämässä ja korjaamassa syömisen jälkiä. Yleensä se syöttäminen kestää niin kauan, että heti kun on saanut pöydän siivottua, saa alkaa tekemään seuraavaa ruokaa.

Eräs tuttava kehitti joskus idean, että lapsille voisi ostaa yhden sellaisen muovista tehdyn leikkiruoka-annoksen, jonka voisi laittaa siihen niitten eteen vartiksi ja ottaa sitten pois, koska ei ne kumminkaan mitään syö. Säästäisi rahaa ja vaivaa.

Se oli minusta aina mahtava idea ja eräässä mielessä se on edelleen meillä käytössä. Nuorison kohdalla on nimittäin vähän sama juttu. Se menee näin:

Teemme ruokaa ja katamme pöydän. Kun on syöty, korjaamme yhden koskemattoman lautasen pois. Kas kun eräs on aina joko justiinsa syönyt tai sitten ruoka ei kelpaa tai sitten hän ei yksinkertaisesti ehdi alakertaan siinä kahdessakymmenessä minuutissa, joka meillä muilla menee ruokailuun. Usein hän tulee sitten kolmen vartin päästä ihmettelemään, että aijjaa söittekste jo.

Ja jos joskus nuoriso ehtii pöytään, ne ottaa lautasensa ja häipyy syömään muualle.

*

Tiedän, tiedän. Pitäisi vaatia, että päivässä olisi edes se yksi hetki, jolloin koko porukka on koossa. Että syötäisiin vaikka väkisin yhdessä. Keskusteltaisiin vähän päivän tapahtumista ja sen sellaisesta. Vaikka näin:

 

- Mitäs, poikani, sinne kouluun kuuluu?  

- Ympfh.

- Onko kokeita tulossa?

-Nghgh

- Uusi Tähtien sota tuli elokuviin, lähekkö mukaan kattomaan?

- Ei ikinnghmmm.

- Oli muuten hieno ruska tuolla ulkona!

- Mä en kestä ku te ootte niin tyhmiä!

*

Itse asiassa olen kyllä ihan samaa mieltä vanhempien tyhmyydestä. Se johtuu osin siitä, että koska nuoria ei oikein näe koskaan, on vaikea keksiä mitään kovin järkevää puhuttavaakaan. Silloin yleensä kysyy jotain koulusta, mikä on maailman tylsin aihe: jos siellä menee hyvin, siitä ei ole puhuttavaa, jos siellä menee huonosti, siitä ei halua puhua.

Niinpä olemme luopuneet vaatimasta, että syötäisiin yhdessä. Tai ainakaan emme vaadi sitä erityisen pontevasti. Tulee kuka tulee, kun kutsuttu on.

Siinä on itse asiassa vähän samaa kuin vauvojen ja pikkulapsien kanssa. Neuvolasta tuli kaikenlaisia sääntöjä, että tee näin ja noin ja syötä sille sitä ja tätä. Ja muista kasvattaa sitä näin koska muuten siitä tulee syrjäytynyt eikä se saa koskaan yhtään ystävää ja ryhtyy isona joko terroristiksi tai katsastusmieheksi.

Elämä oli tosi ahdistavaa kunnes ymmärsi (neljännen lapsen kohdalla) antaa piut paut neuvoille ja soveltaa niitä niin kuin lapsen temperamenttiin ja luonteeseen sopi (ja omaan). Sillä keinoin hommat toimivat.

Suomeksi se tarkoittaa sitä, että sellainen ihminen on lepsu äiti ja lepsu isä. Se on keskimäärin kehu. Lepsuilulla pystyy tekemään kaikkien elämästä, etenkin omastaan, miellyttävämpää. Parempi olla lepsu isä kuin natsi-isä. Edellisillä on leppoisaa, jälkimmäiset saavat aivoverenvuodon ja sydänkohtauksen tai joutuvat Haagiin tuomittaviksi.

Sitä paitsi säästämme miljoonia euroja ruokamenoissa, kun vain osa syö.

 

Jaa

Kommentit (3)

Taisteluiden valitseminen kannattaa, varsinkin kun talossa asuu muitakin joiden elinympäristöä ei viitsi muuttaa pysyvästi etulinjaan. Sitä paitsi, murkkuikä on väliaikaista. Se tulee vapaaehtoisesti pöytään kun on taas valmis, ja sitten se on sitäpaitsi jo paljon kivempaa seuraakin. Ja kun itse joustaa 364 päivää niin sitten sen saa puhuttua joulupöytään yhdessä kaikkien kanssa! Mutta yksi asia, teinin todellisuus versus muiden ihmisten todellisuus. Kun ne ei aina kohtaa, esim musta nyt vaan on valkoinen, joskus. Tai ehkä ennemmin valkoinen on musta, jos teiniltä kysytään (ei tietty tartte kysyä, kun ei se kuitenkaan vastaa). Törmääköhän tähän muut kuin me ja meidän teinit...
Tämä on jälkiviisastelua eli voi hyvinkin olla niin että aika on kullannut muistoni. Mutta meillä juuri nuo napojemme ja ruokapöydän ympärillä pyörivät jutut ja tekemiset ehkäisivät verenpaineen liiallista nousua, aivoverenvuotoa ja sydäreitä eli yhteinen ruuanlaittoharrastuksemme ja yhteiset ateriat piti edes jonkinmoisia puhevälejä yllä silloinkin kun muuten mentiin yhtenään vee-tyylille. Ehkäpä villakoiran ydin oli siinä että käsien vatkatessa taikinaa tai pilkkoessa porkkanaa murkkukin rentoutui unohtaen hetkeksi angstinsa ja saattoi ihan epähuomiossa tulla kertoneeksi itsestään jotain sellaista joka vanhempaa kiinnostaa, mutta johon hän ei ikinä saa kunnon vastausta suoraan kysymällä ...
... ja kaikkein parasta on minusta se, kun sitten joskus kaikki eksyvät samaan ruokapöytään yhtä aikaa, niin jompikumpi teini ihmettelee, koska me on viimeksi syöty yhtä aikaa koko perhe...