Teini talossa

Teini talossa

Kesälomalla

Kohta se taas soi. Suvivirsi nimittäin. Koulu on ohi ja alkaa loputon kesäloma, jolloin aika ei liiku, velvollisuuksia eikä unirytmiä ole, maailma tarjoaa parastaan.

Se on hieno hetki koululaisille: lyhyen juhlan jälkeen saadaan todistukset, joku jopa jäätelön ja sitten koittaa vapaus, jota on odotettu pitkin kevättä tai elämää.

Noin neljän päivän lomailun jälkeen alkavat ongelmat.

Alakoululaiselle se tarkoittaa, ettei ole tekemistä. Kaverit ovat mökillä tai elleivät ole, niin siltikään ei ole tekemistä.

Vanhemmille tilanne on sitä hankalampi, mitä nuorempia lapset ovat. Se neropatti joka keksi, että lasten kesäloma on kaksi ja puoli kertaa pidempi kuin vanhempien, pitäisi saattaa edesvastuuseen. Edesvastuu voisi olla vaikka sellaista että sen tyypin pitäisi hoitaa niitä lapsia. Ongelma kun on, että lapsille on keksittävä tekemistä tai jonkinlainen loppusijoituspaikka nyt kuitenkin. Se ei ole ihan helppoa.

Nuorison kohdalla tilanne on toisella tavalla haasteellinen. Kyllä he pärjäävät kotona kun vanhemmat ovat töissä. Etenkin koska nukkuvat koko sen ajan. Mutta muuten teinien kohdalla kesäloma on pellossa elämistä. Kun ei ole niitä vähiäkään velvollisuuksia, joita koulu aiheuttaa, niin ei ole velvollisuuksia käytännössä lainkaan. Se tarkoittaa että on paljon, paljon, paljon aikaa hengailla Hesellä ja keksiä kaikenlaisia innovatiivisia ideoita.

*

Ei vaiskaa, ei se hengailu Hesellä välttämättä kauheaa ole. Kaipa nuoruuteen kuuluu se, että notkutaan tekemättä mitään. Ehkä se on jopa nuoruuden etuoikeus. Silti, kun kaikenlainen järkevä vuorokausi- ja elämänrytmi puuttuu, se on näin keski-ikäisen näkökulmasta vaarallisen kuuloista. Kun ajelehditaan, sitä ei ikinä tiedä minne ajelehditaan.

Tarkkaavaiselle lukijalle saattoikin jo käydä selväksi, että minusta koulujen kesäloma on aivan liian pitkä. Tai pikemmin: se olisi ihan jees, jos nuoret pääsisivät kesätöihin, mutta kun nykyään täytyy käytännössä olla 17 ennen kuin voi edes tsägällä saada töitä. Se on huonoa kehitystä ja huono signaali nuorelle. Olisi fiksumpaa, jos kesäloma olisi vaikka kuukauden ja sitten puolitoista kuukautta oltaisiin töissä. Mutta kun ei.

Ennen, jolloin asiat olivat paremmin, eli 1800-luvulla minun nuoruudessani, 15-vuotiaat olivat kaikki ainakin vähän aikaan kesätöissä. Ellei muuta löytynyt niin sitten hernepellolla. Eikä se toki ollut siksi, että olisi haluttu kantaa oma pieni korsi bruttokansantuotteen kekoon. Ei: töissä käytiin siksi, että olisi pystytty rahoittamaan paheellinen elämä. Mutta oli motivaatio mikä tahansa, niin joka tapauksessa kesällä harjoiteltiin työn tekemistä ja se oli tärkeää.

Itse ainakin opin paljon niinä kesinä. Ennen kaikkea siitä, millaisista töistä tykkään ja millaisista en. Kun sitten peruskoulun jälkeen piti valita mihin menee, oli hiukan helpompaa, koska oli jo nähnyt millaista on raksalla, mainosten jakajana, myyjänä tai hernepellolla. Lukioon siis ja sassiin.

Nykynuoret eivät tätä kokemusta useinkaan saa ja se on sääli.

*

No, näillä mennään. Meillä on joka tapauksessa erityinen vuosi meneillään, sillä teinimme pääsee peruskoulusta (luojan kiitos) ja nuorimmainen siirtyy yläkouluun.

Molemmilla on kasvun paikka: vanhempi menee - toivottavasti pääsee – opiskelemaan ammattiin ja nuorempi joutuu jättämään välituntijalkapalloilun ja ryhtymään kasvattamaan angstia. Häntä asia ahdistaa hieman jo etukäteen (mikä on tietenkin hyvä angstin kasvatuksen näkökulmasta).

Vanhemman kohdalla uusi koulu varmaankin tekee hyvää: hieman paradoksaalisesti on pakko ottaa vastuuta ihan eri tavalla kuin ennen, koska ei enää ole pakko. Siis koska se koulu on vapaaehtoinen, niin ellei sitä hoida, se on sitten oma häpeä.

Onneksi usein elämässä on niin, että kun vastuuta saa tai joutuu ottamaan, sitä yhtäkkiä huomaa myös jaksavansa kantaa.

Sille ajatukselle nostakaamme nyt kesän malja.

Joo jouuutuuui armaaas aaiiikaaaa…..

 

Sokeroitua elämää

Tää on varmaan aihe, johon ei kannattaisi koskea, koska voi saada syyhyn tai tuberkuloosin kun suututtaa kaikki.

Energiajuomat. E-ner-gi-a-juo-mat.

Juttelin yhden tutun kanssa, joka oli sitä mieltä, että energiajuomat pitäisi kieltää alle 16-vuotiailta. Monessa paikassa niin on yritetty tehdäkin: naapurikunnassamme esimerkiksi on ajettu sellaista että kaupat eivät myisi niitä nuorisolle.

Itse asiassa muistelen, että meidänkin naapurustossa vaadittiin samaa muutama vuosi sitten. Vai olisiko peräti niin, että sellainen kielto on Liedossa voimassa, joissain kaupoissa ainakin (tosin jos se on vaan muutamissa kaupoissa niin mitä hyötyä siinä sitten on, koska murrosikäinen on ovela kuni kettu ja hakee energiajuomansa sellaisesta paikasta, jossa sitä hänelle myydään).

Tuttuni perustelu kiellolle meni jokseenkin niin, että nuorista tulee rauhattomia eivätkä energiajuomat ole ollenkaan terveellisiä.

Jeah, right. Ikään kuin murrosikäiset olisivat lähtökohtaisesti tosi rauhallisia ja söisivät terveellisesti ja kurlaisivat lautasmalliin kasatun lounaansa porkkanamehulla alas. Ja nyt tätä vuosisataista idylliä on inhasti tullut rikkomaan leegio energiajuomia.

*

Mutta ei se niin ole. Pyrkimys kieltää energiajuomat on tyypillistä meidän aikuisten oheispuuhastelua. Nuorison (ja minun ja sinun) ruokavalion ongelma on liiallinen sokeri ja rasva, ei tauriini, mauriini, lauriini eikä jauriini. Elämme maailmassa, jossa kaupasta saa parilla eurolla kilon karkkia, mistä syystä lapset ja nuoret (ja aikuiset) eivät ole ikinä aiemmin syöneet tällaisia määriä sokeria. Se tuhoaa hampaat, aiheuttaa diabetesta, saa pään pirisemään sekä auttaa rengasrikkotilanteissa, kun on oma vararengas aina vyötäröllä mukana.  

Mutta koska sokerin kulutukselle ei kukaan voi mitään, on helpompaa ottaa maalitauluksi joku muu, esimerkiksi nuorison suosimat epäterveydet, sillä kaikki mitä nuoriso tekee, on lähtökohtaisesti arveluttavaa ja pitäisi kieltää, niin kuin tietysti pitäisikin. Kätevää on myös se, että aikuisilta ei tarvitse tässä mallissa kieltää mitään, koska hehän eivät energiajuomia juo – ja samasta syystä asia tarjoaa aikuisille mahdollisuuden toimia hyvänä roolimallina – koska kuka niin kamalia litkuja nyt muutenkaan joisi!

Sitten on vielä se saman asian toinen äärilaita: jos nuoriso on siirtynyt omppupompusta, kossusta ja siidereistä energiajuomiin, kuten ilmeisesti on paljolti käynyt, niin siitähän pitäisi olla lähinnä iloinen!

*

Toki kyseessä voi olla kieroakin kierompi suunnitelma, josta kukaan ei ole muistanut minulle mainita. Eli että kielletään energiajuomat siksi, koska silloin nuoriso vasta niitä haluaakin ja hankkiessaan näitä kiellettyjä hedelmiä unohtaa ostaa kaljaa ja tupakkaa ja nuuskaa, kuten nuoriso ennen vanhaan teki. Tiedän, koska olin paikalla.

Vai olisiko peräti niin, että maailma toden totta on hyvä ja valmis, kun ongelmat ovat sitä tasoa, että saako tuo flegmaattisen oloinen hupparikasa ostaa redbullia vai ei. Sekin olisi toki myönteinen uutinen – hyvässä maailmassa on mukava elää.
 

PS. Mitä tulee pienempien lasten energiajuomien kulutukseen, niin luulisi, että siihen vanhemmat pystyvät halutessaan vaikuttamaan ilman erityisiä kieltojakin.

Teinin lajipiirteet

Minulta on kysytty, mistä tietää että lapsesta on tullut murrosikäinen. Vastaan: jos sitä täytyy kysyä, murrosikä ei ole vielä tullut.

Mutta on muitakin merkkejä. Jos olisi David Attenborough, voisi tehdä luontodokumentin teinin liikkeistä. Kuvitellaan siis tilanne, että Sir Attenborough on asentanut taloon riistakameroita sinne tänne ja niiden perusteella vetää kymmenen tärkeää johtopäätöstä tämän kiehtovan olennon lajiomaisuuksista.

*

1. Yhdessä yössä jalat, kädet ja kaula venyvät hullunkurisiksi. Samaan aikaan selkäranka menee sekä henkisesti että fyysisesti rullalle, mikä aiheuttaa henkistä ja fyysistä huonoryhtisyyttä

2. Ruokaa alkaa kulua ihan järjettömiä määriä. Ei kuitenkaan sellainen ruoka, jota on tarjolla. Sen sijaan sipsit, sokerijuomat, energiajuomat, karkit, hampurilaiset, pizzat sekä kebabit täyttävät teinin suun, elämän ja huoneen niin että kaatopaikkakin olisi kateellinen. Ikään kuin vääntääkseen veistä vanhempien haavassa Hyvä Jumala on järjestänyt niin, että teini ei liho.

3. Onneksi läskikosto seuraa ennemmin tai myöhemmin.

4. Murrosikäisen aivot menevät sumppuun. Siitä seuraa erinäisiä ongelmia. Hän ei esimerkiksi näe muita ihmisiä ympärillään. Tai kaverinsa kyllä, mutta ei perheenjäseniään.

5. Aivosumpun tuloksena hän alkaa kuvitella, että maailma on tehty yksinomaan häntä varten. Myös Haloo Helsingin Elli laulaa tästä asiasta, ja hän on sentään about 25. joten ihan nopsaan tämä vaihe ei välttämättä mene ohi.

6. Elämä muuttuu yhdeksi suureksi tunteiden vuoristoradaksi. Jos kaakao on loppu, se on kutakuinkin sama kuin jos asteroidi hävittäisi kaiken elämän maapallolta. Jos tyttö- tai poikaystävän kanssa on riitaa, sopivaksi toimintasuunnitelmaksi - ainoaksi järkeväksi! - valikoituu visio ranteiden aukaisemisesta.

7. Unirytmi muuttuu samanlaiseksi kuin laiskiaisilla. Nehän nukkuvat vuorokaudesta noin 27 tuntia. Teini pystyy nukkumaan helposti kahteen, nousemaan viideksi minuutiksi syömään ja menemään takaisin sänkyyn ilman pienintäkään omatunnon pistosta. Yksikään teini ei olisi keksinyt luterilaisuutta.

8. Nuori on taitava monissa asioissa ja pystyy hämmästyttäviin saavutuksiin, jos hänellä on motii. Valitettavasti motii ei yleensä riitä esim. kouluasioihin.

9. Käy ilmi, että teini on harmikseen syntynyt harvinaisen epäpäteville vanhemmille harvinaisen epäpätevään perheeseen. Onneksi hän ei tarvitse perheeltään mitään.

10. Paitsi rahaa, ruokaa, kyytejä sekä uuden hupparin.

 

Sitruuna suuhun ja menoksi

Kuinkahan monta ihmistä ihmisessä asuu?

Tarkoitan, että kun esimerkiksi teini-ikäinen on ihan eri ihminen silloin, kun hän on kavereidensa kanssa. Siis eri ihminen verrattuna siihen millainen hän on kotona. Tai sukulaisten seurassa. Tai koulussakin ilmeisesti. Iloinen, avoin, puhelias, nauravainen. On jännää, kun välillä kuulee pienen pätkän jotain puhelinkeskustelua tai juttelua kavereiden kanssa: että ihan sanoja ja lauseita ja kokonaisia kappaleita!

Monta kertaa olemme saaneet ilahtua, kun joku on kehunut kuinka niin on hyväkäytöksinen ja mukava lapsi. Sellaista on tietenkin mukava kuulla. Välillä vain on vaikea uskoa, että puhutaan samasta ihmisestä.

No, tietenkin meidän kaikkien kotiminämme ovat erilaisia, aikuistenkin. Mutta nuorena se ero on niin valtava, ettei edes tähtitietelijäkaverini pysty sitä mittaamaan ja hän sentään töissä punnitsee kuinka paljon galaksit painavat. 

*

Se alkaa jo esiteininä. Kuopus on varsinainen ilopilleri yleensä kun on ihmisten ilmoilla. Kotona sen sijaan asiat ovat usein hankalammin ja moni asia harmittaa sekä ärsyttää ja on huonosti.

Ihan niin kuin isoveljellään, joka hänkin silti halutessaan osaa käyttäytyä erinomaisesti. Äitienpäivänä jaksoi kahvipöydässä säällisen ajan ja kävi vielä kiittämässä ja halaamassa mummia ennen kuin häipyi. Well done! Mutta kotona sama pinna ei ole pitkään pitkään toviin kestänyt istua samassa pöydässä kenenkään kanssa. Myönteistä on tietenkin, että kyllä se käytös siellä näköjään on, vaikkei sitä kaiken maailmaan perheenjäseniin usein tuhlatakaan.

*

Oma teoriani on, että lapsena ja nuorena kaikenlainen sosiaalisuus ja kavereiden kanssa oleilu ja nauraminen on niin kuluttavaa, että sitä ei sitten enää riitä kotiin. Se on vähän niin kuin akku, joka tyhjenee päivän mittaan ja sitten se ladataan murjottamalla, sillä koti on paikka, jossa saa murjottaa. Kavereiden luona ei voi, koska kuka nyt murjottavaa jaksaisi katsella.

*

Itse asiassa menen vielä pidemmälle ja esitän täten julkisesti sitruunateoriani™, jota olen kehittänyt tässä jo muutaman vuoden ja josta valmistelen väitöskirjaa.

Teoriani kuuluu näin: Jossain on olemassa salainen murrosikäisten sitruunakätkö, josta ne hakevat aina koulupäivän päätteeksi tai kotiin tullessaan yhden, laittavat sen suuhunsa ja imeskelevät koko illan. Sitten kun aamulla päästään koulun pihalle, se otetaan pois ja asiat luistavat jälleen. Sama toistetaan niin kauan kuin on tarvis, kuitenkin vähintään kahden vuoden ajan.

Kumma, ettei se sitruunakätkö ole tullut julki, sillä sen täytyy olla valtava.

*

Tasapuolisuuden nimessä: tottahan aikuisetkin osaavat. Tietenkin kotona ollaan eri tavalla kuin muualla! Kotona ei tarvitse näytellä, ei olla sellaista mitä ei halua. Voi laittaa rikkinäiset verkkarit jalkaan ja katsoa idioottiohjelmaa ja olla juuri niin hiljaa kuin hotsittaa. 

Mutta vaikka asiaa kääntelisi kuinka, eivät aikuiset murjota yhtä paljon kuin nuoret. Ei ole niin, että aikuiset olisivat töissä aurinkoisia ja sitten kun pääsevät kotiin, muuttuvat toisenlaisiksi ja alkavat mököttää eivätkä puhu puolisolleen, lapsilleen tai koiralleen kuukausiin. (Tai en ainakaan ole tavannut sellaisia, luojan kiitos.)

*

Onneksi minulla on asialle selitys. Murjotuserot selittyvät sillä, että aikuisten tilanne ei ole yhtä kauhea kuin teini-ikäisten. Jälkimmäiset nimittäin joutuvat elämään vanhempiensa kanssa, jotka ovat paitsi hulluja myös äärimmäisen noloja niine rikkinäisine verkkareineen ja typerine juttuineen.

Sen sijaan vanhemmilla on ilonaan murrosikäiset, jotka ovat cooleja ja tietävät asioista. Lisäksi he ovat hyvännäköisiä, osaavat pukeutua eivätkä ole noloja.

Eli ei kai se lopulta ole ihme kumpi ryhmistä murjottaa! Tasan ei käy onnen lahjat!

Superdraamaa

Viimeistelin yhtä näytelmää, jota olen puuhannut. Mutta varsinainen draama elämässä on kyllä sitä mitä tapahtuu koko ajan. Yleensä se alkaa sellaisesta, että huomautetaan jostain asiasta. Miksi tuo asia on huoneessasi? Voisitko siivota? Älä juo  toisten kokiksia ja niin edelleen.

Joskus ne ovat isompia, joskus pienempiä asioita. Yhtä kaikki asiat kulminoituvat usein siihen, että pitäisi kunnioittaa paitsi toisia ihmisiä myös heidän tavaroitaan. Kuitenkin jos näistä asioista huomauttaa niin yleensä asia jotenkin kummallisesti kääntyy päinvastoin. Eli se jota nuhdellaan onkin tarinan uhri, koska häntä nuhdellaan. Sillä. Hän. Ei. Ole. Tehnyt. Mitään. (ja turhaa muutenkin siinä huutaa, miks sä aina huudat?)

Tilanne eskaloituu näin yleensä hyvin nopeasti raivoksi ja lopulta sellaiseksi ilveilyksi, että sirkus Finlandiasta soitetaan ja pyydetään koko porukkaa liittymään seurueeseen.

Ja niin, kyllä. Ei pitäisi mennä mukaan siihen. Ei pitäisi. Mutta kun se on toisinaan niin vaikeaa, koska jos on tehty väärin, niin kyllä siitä pitäisi saada sanoa ja kyllä se pitäisi myös pystyä myöntämään. Eikä leikkiä, että koko juttu olisikin toisin päin.

*

Ja sitten näihin tietenkin liittyy se, että ei koskaan ole kyse jostain yhdestä asiasta, vaan aina takana on jonkinlainen jatkuma asioista joista on huomautettu. Ne ikään kuin kasautuvat ja sitten lopulta joku katkaisee kaniinin selän.

Ehkä voisi ottaa oppia katolilaisilta, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Aina kun tilanne on päällä, pitäisi sanoa tuhat avemariaa. Katolilaiset yleensä sanovat ne jälkikäteen, mutta etupainotteisuus olisi tässä tapauksessa hyvä. Sataan laskeminen on niin lääst siison.

Niin, nyt ollaan taas keskellä tavallista pahempaa sotaa. Huokaus ja huokaus ja huokauksien huokaus. Vielä pari sataa vuotta, niin sitten helpottaa.

Talousteoreettisia pohdintoja

Sitä aina kuvittelee, että kun perheeseen syntyy lapsia, niin se on kallista puuhaa. Pitää ostaa pilttiä ja potkuhousuja ja helistimiä.

Sitten huomaa, ettei se ollut lainkaan kallista, vaan vasta se on, kun ne kasvavat isommiksi. Itse asiassa lapseen alkaa mennä toden teolla rahaa vasta siinä vaiheessa kun lapsilisät loppuvat.

No, ehkä se ei ole uutinen. Mutta on mielenkiintoista huomata, millä tavalla raha risteilee. Kävi näin:

Tytär oli jossain koulujutussa Washingtonissa. Annoimme hänelle tietenkin rahaa, mutta sen pankkikortti ei sitten toiminutkaan, joten lähetin ylimääräistä rahaa Washingtonin-perheen äidille, joka välitti ne eteenpäin. Sovittiin, että jälkikasvu maksaa takaisin sitten kun palaa.

No, siinä meni pari päivää liikaa, joten tyttö oli ehtinyt tuhlata jo puolet niistä rahoista – siis ihan luvallisiin asioihin kuten koulukirjoihin. Mutta kuitenkin: sain rahoistani vain osan takaisin. Valitettavasti vaimo sattui olemaan paikalla kun sain setelini, joten luovutin ne hänelle, koska, öö, en tiedä mutta niin siinä yleensä käy. Ehkä se on joku luonnonlaki.

Mutta eipä hänkään kauan saanut rahoista nauttia. Tunnin päästä hänen täytyi antaa ne takaisin tyttärelle, kun sillä oli taas jotain tärkeää, johon se niitä tarvitsi.

Lopputuloksena siis kaikilla oli ollut hetken rahaa ja joillain onnekkailla vähän kauemmin.

*

Kysymys kuuluu nyt: miksi tällaista talousjärjestelmää pitäisi kutsua?

- Sosialismia se ei ole, koska rahaa ylipäänsä on.

- Markkinataloudestakaan ei ihan ole kyse, koska rahalla ei saa mitään (minä ainakaan).

- Olisiko se sitten sosialidemokratiaa? Tulonsiirrot ovat merkittäviä, rahalle ei saa mitään vastinetta, kaikki ovat kovasti tekevinään jotain tähdellistä ja rahanarvoista ja lopulta raha häviää johonkin mistä ei oikein edes tiedä.

- Tai ehkä se on teinisminä tunnettu talousjärjestys, jossa raha vain tulee jostain ylemmältä taholta ja sitten se menee. Kun se on mennyt, pyydetään lisää.

 

No oli mikä järjestelmä tahansa, minulle on näköjään aina varattu se kansan rooli: raha liikkuu aina poispäin meikäläisestä. Ikinä se ei palaa mun taskuuni.

*

Vakavasti puhuen: Meillä on aina ollut sellainen talousjärjestelmä, että rahaa on saanut kun on tehnyt työtä. Kotitöitä tai nurmikonleikkuuta tai mitä nyt sitten onkin ollut. Aika hyvin se on toiminut. Kaksi vanhimmalla on kohtuullisen realistinen käsitys siitä, mistä raha tulee. Kolmannella on ollut vähän huithapelimpi suhtautuminen rahaan, mutta hänkin pestautui nyt viimein töihin.

Se on tosi hienoa! Saa nähdä kuinka käy palkan kanssa, sillä ala ei ole helpoin mahdollinen, mutta kaikki pisteet kotiin yrittämisestä. Onnea matkaan!

 

PS. Se töihin pestautuminen ehkä johtui osin siitä, että meiltä ei vastikkeetonta rahaa kauheasti tipu – jonkin verran tietenkin mutta ei niin että voisi ostaa vaikka mopoautoa.

Itse asiassa siinä on asia, jota aina välillä ihmettelen: ovatko ihmiset hirvittävän varakkaita vai vain järjettömiä, kun katselee tätä mopojen ja mopoautojen määrää. Erityisesti mopoautot maksavat ihan tolkuttomasti, minkä lisäksi sellaisen ylläpito on tähtitieteellisen hintaista, sillä vakuutukset maksavat saman verran kuin matka kuuhun.

Nuori ei sellaisia pysty maksamaan, joten vanhemmat siis maksavat. En ole ollenkaan varma onko se järkevää. Sillä lailla ei opi rahasta ja sen arvosta yhtään mitään. Työtä tekemällä oppii.