Teini talossa

Teini talossa

Yhteisten päivällisten mahdottomuudesta

Lasten kanssa koko maailma pyörii enemmän tai vähemmän ruuan ympärillä. Pikkulasten kanssa on vaikeinta, koska ihan koko ajan pitää olla tekemässä ruokaa, syöttämässä ja korjaamassa syömisen jälkiä. Yleensä se syöttäminen kestää niin kauan, että heti kun on saanut pöydän siivottua, saa alkaa tekemään seuraavaa ruokaa.

Eräs tuttava kehitti joskus idean, että lapsille voisi ostaa yhden sellaisen muovista tehdyn leikkiruoka-annoksen, jonka voisi laittaa siihen niitten eteen vartiksi ja ottaa sitten pois, koska ei ne kumminkaan mitään syö. Säästäisi rahaa ja vaivaa.

Se oli minusta aina mahtava idea ja eräässä mielessä se on edelleen meillä käytössä. Nuorison kohdalla on nimittäin vähän sama juttu. Se menee näin:

Teemme ruokaa ja katamme pöydän. Kun on syöty, korjaamme yhden koskemattoman lautasen pois. Kas kun eräs on aina joko justiinsa syönyt tai sitten ruoka ei kelpaa tai sitten hän ei yksinkertaisesti ehdi alakertaan siinä kahdessakymmenessä minuutissa, joka meillä muilla menee ruokailuun. Usein hän tulee sitten kolmen vartin päästä ihmettelemään, että aijjaa söittekste jo.

Ja jos joskus nuoriso ehtii pöytään, ne ottaa lautasensa ja häipyy syömään muualle.

*

Tiedän, tiedän. Pitäisi vaatia, että päivässä olisi edes se yksi hetki, jolloin koko porukka on koossa. Että syötäisiin vaikka väkisin yhdessä. Keskusteltaisiin vähän päivän tapahtumista ja sen sellaisesta. Vaikka näin:

 

- Mitäs, poikani, sinne kouluun kuuluu?  

- Ympfh.

- Onko kokeita tulossa?

-Nghgh

- Uusi Tähtien sota tuli elokuviin, lähekkö mukaan kattomaan?

- Ei ikinnghmmm.

- Oli muuten hieno ruska tuolla ulkona!

- Mä en kestä ku te ootte niin tyhmiä!

*

Itse asiassa olen kyllä ihan samaa mieltä vanhempien tyhmyydestä. Se johtuu osin siitä, että koska nuoria ei oikein näe koskaan, on vaikea keksiä mitään kovin järkevää puhuttavaakaan. Silloin yleensä kysyy jotain koulusta, mikä on maailman tylsin aihe: jos siellä menee hyvin, siitä ei ole puhuttavaa, jos siellä menee huonosti, siitä ei halua puhua.

Niinpä olemme luopuneet vaatimasta, että syötäisiin yhdessä. Tai ainakaan emme vaadi sitä erityisen pontevasti. Tulee kuka tulee, kun kutsuttu on.

Siinä on itse asiassa vähän samaa kuin vauvojen ja pikkulapsien kanssa. Neuvolasta tuli kaikenlaisia sääntöjä, että tee näin ja noin ja syötä sille sitä ja tätä. Ja muista kasvattaa sitä näin koska muuten siitä tulee syrjäytynyt eikä se saa koskaan yhtään ystävää ja ryhtyy isona joko terroristiksi tai katsastusmieheksi.

Elämä oli tosi ahdistavaa kunnes ymmärsi (neljännen lapsen kohdalla) antaa piut paut neuvoille ja soveltaa niitä niin kuin lapsen temperamenttiin ja luonteeseen sopi (ja omaan). Sillä keinoin hommat toimivat.

Suomeksi se tarkoittaa sitä, että sellainen ihminen on lepsu äiti ja lepsu isä. Se on keskimäärin kehu. Lepsuilulla pystyy tekemään kaikkien elämästä, etenkin omastaan, miellyttävämpää. Parempi olla lepsu isä kuin natsi-isä. Edellisillä on leppoisaa, jälkimmäiset saavat aivoverenvuodon ja sydänkohtauksen tai joutuvat Haagiin tuomittaviksi.

Sitä paitsi säästämme miljoonia euroja ruokamenoissa, kun vain osa syö.

 

Olipa kerran draamaa

Näinkin on joskus käynyt: Oli kinaa nuorison kanssa yökyläilystä, minkä seurauksena se ilmoitti, ettei tule kotiin eikä sitten tullutkaan. Tiesimme kyllä, ettei mitään hätää ole, mutta emme että missä hän oli.

Sormia syyhysi laittaa Faceen ilmoitus: ”Kadonnut: teini eilen koulun jälkeen, ei oo näkynyt kotona sen jälkeen, ei koko yönä. Löytäjä saa pitää. ”

No, en laittanut ja kyllä se sitten sieltä aikanaan tuli takaisin. Sitä ennen ehdittiin kokeilla kiristystä molemmin puolin. Minä ehdotin whatsapissa, että tuu nyt kotiin tai katkasen sun netin ja loppuu yökyläilytkin jatkossa.

Se vastas, että jos haluut nähdä mut vielä, et katkase nettiä.

Pattitilanne.

*

Kun kadonnut routaporsas sitten palasi kotiin oli pienen kehityskeskustelun aika. Vaan miten tuollaisesta sitten pitäisi keskustella? Pitääkö hyökätä ja alkaa kehittää erilaisia sanktiota? Että koska teit noin, et saa mennä ensi viikonloppuna minnekään ja kännykänkin takavarikoin?

Se kuulosti ainakin alkuun hyvältä, koska meitä vanhempiahan oli loukattu: lapsi ei ollut totellut, ja vaimo vietti vielä unettoman yön murehtiessaan (mulla on tossa suhteessa paremmat unenlahjat).

Niin että kyllä sellaisesta pitää rankaista!

Toisaalta…

Olisiko sittenkin viisaampaa asettaa kysymys ensin näin: Mikä on tämän kehityskeskustelun tavoite? Onko se vallankäyttö? Kaapinpaikan osoittaminen?

Vai onko se sittenkin se, että toinen käsittäisi mitä on tehnyt, eli aiheuttanut huolta ja murhetta ja ylittänyt pahan kerran omat valtuutensa. Ja että käsittäessään tämän pystyisi ehkä lupaamaan, ettei näin tapahdu jatkossa.

Valitsimme jälkimmäisen tavan.

*

Ei sekään helppoa ollut. Ongelma nuorten kanssa keskustellessa on kaikkina ihmiskunnan historian aikoina ollut se, että aikuisten puhe ei oikein mene korvista sisään, liian paksua ilmeisesti. Siksi on oleellista pysyä rauhallisena ja toistaa perussanomaa. Se on vähän sama kuin viestinnässä ylipäänsä: toistetaan samaa asiaa, kunnes ihmiset ymmärtävät ja ostavat tuotteen. 

Selitin siis yhä uudestaan, miksi olimme kiukkuisia ja mitä halusimme (että asia ei toistu)..”Se sääntö on siksi…” ”Siitä säännöstä ei lipsuta, koska…” ”Niin, se on ehkä tyhmä sääntö mutta se on ja sen kanssa pitää elää.”

Itse asiassa litteroin osan keskustelusta:

- Vittu te ootte vammasia. Ette käsitä mistään mitään kaikki muut perheet on järkeviä paitsi te.

- Niin mutta ymmärrätkö sinä, että me emme halua eilisen toistuvan, voitko luvata ettei se toistu?

- Teillä on vammasia sääntöjä!

- Niin, mutta ne nyt ovat tämän perheen säännöt. Kolmen vuoden päästä saat muuttaa halutessasi pois eikä tarvitse enää noudattaa niitä sääntöjä. Mutta nyt täytyy.

- Ne on vammaset säännöt.

- Aivan, tästähän taisikin jo olla puhetta, Mutta ne kuitenkin ovat ne säännöt.

- Teillä on…

- Vammasia sääntöjä, niin, totta.

jne.

*

Mutta sitten, lopulta, kuohut oli kuohuttu ja asia loppuun käsitelty, luvattu, ettei moinen toistu. Aitoa katumustakin oli ilmassa. Koston kierteeltäkin vältyttiin eikä kukaan menettänyt kasvojaan.

Ehkä se oli lopulta se oikea tapa toimia.

Ei meil tullu läksyy!

Maailmassa on muutamia ihmiskuntaa alati kiehtovia kysymyksiä kuten miten fuusioenergiaa pystyisi tekemään huoneenlämmössä, mitä on mustan aukon tuolla puolen (mustan aukon tuolla puolen jossakin on maa…) ja mitä helkuttia tapahtui läksyille?

Silloin kun minä kävin kiertokoulua joskus 70-80 –luvuilla asia meni suurin piirtein näin: koulussa istuttiin kiltisti tunneilla ja opettaja opetti samaan aikaan polkuharmonia soittaen erilaisia asioita siitä kuinka Neuvostoliitto on aika jees paikka. (Meillä oli tokalla muuten jopa sellaista kuin ”joukko-oppi”, jota kukaan ei ymmärtänyt ja joka taisi olla neuvostoliittolainen versio matematiikasta.)

Asiaan: kun tunti oli ohi ja polkuharmonin pauhe sammunut, saatiin kotitehtäviä eli läksyjä. Ne piti tehdä kotona ja sitten seuraavana päivänä tarkastettiin, että ne myös oli tehty ja ellei ollut, niin auta armias.

Nykyään yläkoulussa ei ole läksyjä ollenkaan.

Tai ainakaan en ole koskaan nähnyt teinin sellaisia tekevän. Kun asiasta hienovaraisesti tiedustelee, vastaukset ovat seuraavankaltaisia:

- Ei meille tullut läksyjä.

- Meillä on huomenna vaan liikuntaa.

- Meillä on huomenna retkipäivä.

- Mä tein ne jo tunnilla.

- No vittu varmaan mä hei nyt ehdin puhuun sun kanssa jostain vittu läksyistä.

*

Voiko se pitää paikkansa, ettei koulussa enää anneta läksyjä? Vaikea uskoa. Tai sitten opettajat ovat nostaneet kätensä ylös ja luovuttaneet. Mutta mikäli läksyjä edelleen annetaan, niin ainakaan niiden tekemistä ei valvota eikä niiden tekemättömyydestä anneta sanktioita.

No, toki Wilman kautta tulee viestiä toisinaan, että tehtävät ovat tekemättä ja ilmeisesti se sitten on vanhempien syy, koska heille siitä ilmoitetaan, vaikka parempi olisi sitoa se nuori häpeäpaaluun ja laittaa se paalu kellumaan Ruotsia kohti.

Vaan mitä siinä sitten voi tehdä? Käydä kiivaan keskustelun, että läksyt pitää tehdä. Jos on oikein kiivas, asiasta päästään lopulta yhteisymmärrykseen, koska nuoriso käsittää, että tilanteesta pääsee pois lupaamalla parantaa tapansa. Kuitenkaan seuraavaksi päiväksi läksyjä ei tarvitse tehdä, koska ”meillä on huomenna vaan liikuntaa”.

*

Kuinka huolissaan asiasta pitäisi olla? Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kuten enklantilaiset sanovat ”we can do only this much”. Vanhemmat eivät voi käydä lastensa koulua eikä ehkä edes pidä. Me olemme oman istumisemme jo suorittaneet.

Pakottaakaan ei voi. Toki voi käydä aikuisen syvällä rintaäänellä keskusteluita ja muistuttaa, että nää läksyt ja kokeisiin lukeminen olis niinku tärkee juttu, jos aiot nyt keväällä päästä sinne kouluun minne haluat.

Mutta siihen tulee tietenkin vastaukseksi, että niitä läksyjä ei ole ja että kyllä mä nää osaan, vaikka faktisesti ainoa asia, jonka on kokeessa mitenkuten osannut, on ollut nimen ja luokan ilmoittaminen paperin yläosassa.

No, sitten on vielä se yksi mahdollinen toimintatapa: mennä istumaan teinin päälle niin, ettei se pääse karkuun ja tunkea biologian kirja naaman eteen ja huutaa että lue. Tuskinpa sekään kauheasti edistää oppimista.

*

Palaamme siis jälleen siihen, mistä zeniläisyydessä on kyse. Zeniläisyydenhän keksi eräs japanilainen tyyppi, jolla oli murrosikäisiä silkkipaperitalossaan. Ideana on koettaa rauhoittua ja olla miettimättä oikein mitään, keskittyä olemassaoloon ja hetkeen. Siihen päästään muun muassa hengitysharjoituksilla. Ensimmäinen hengitysharjoitus on ulos- ja sisäänhengitysten laskeminen yhdestä kymmeneen.

Itse olen huomannut, että se ei ihan riitä, mutta yleensä rauhoittuu kun laskee tuhanteen.

Lopputulos on kuitenkin se, että jos asioihin ei voi vaikuttaa, ne pitää hyväksyä ja laittaa perspektiiviin. Läksyjen tekemättä jättäminen tai se ettei saa kokeista kiitettävää ei lopulta ole lainkaan yhtä paha asia kuin jos liittyisi Isikseen tai kuolisi nuuskan yliannostukseen.

Ja kun muistelee omaa nuoruutta, niin silloinkin siellä luokassa oli tyyppejä – poikia yleensä – jotka saivat kokeista kuutosia ja viitosiakin jopa. Ihan hyvin heille on käynyt. Eivät ole työttömiäkään yhtään sen enempää kuin ne jotka saivat ysejä ja kymppejä.

Järkevin ratkaisumalli on siis se, että toivoo parasta. Tai kuten enklantilaiset myös sanovat: ”Just close your eyes and think of Brittain”

Heräämisen mahdottomuudesta

Maailmassa on virallisesti 40 eri aikavyöhykettä, mutta jokainen jolla on, tai on ollut, 13-18-vuotiaita lapsia tietää, että oikeasti aikavyöhykkeitä on 41.

Se ylimääräinen on teinien aikavyöhyke ja se on jäljessä normaalien ihmisten aikavyöhykkeistä viidestä kahdeksaan tuntia.

Käytännössä se näkyy niin, että kun normaalit ihmiset menevät nukkumaan, teinien aikavyöhykkeellä eletään vasta iltapäivää. Kun heidän aikavyöhykkeellään on nukkumaanmenoaika, normaalien ihmisten aikavyöhykkeellä eletään aamuyötä.

Ja tästä seuraa, että kun normaalien ihmisten aikavyöhykkeellä on aamu ja pitää herätä, teinien maailmassa on sysiyö.

Siitä alkavat ongelmat, sillä teinienkin on herättävä normaali-ihmisten kanssa uuteen päivään, sillä koulu alkaa aamulla, ei iltapäivällä (normaaliaikaa).

*

Meillä päin koulu alkaa puoli yhdeksältä. Vuosia kävimme herättämässä lapsia seitsemältä. Mainittakoon, että ennen kuin he olivat koululaisia, se oli helppoa, koska silloin he olivat olleet seitsemältä jo pari tuntia hereillä ja itse asiassa hyppineet päällämme sen ajan.  Alakoulussakin kaikki vielä sujui miten kuten.

Mutta sitten yläkoulussa käykin näin:

Ensin mennään herättämään seitsemältä – ei reaktiota.

Sitten mennään klo 7.10 – ei reaktiota.

Sitten mennään klo 7.15 – ei reaktiota.

Sitten mennään klo 7.20 – joo joo mä kuulin! (minkä jälkeen ei reaktiota).

Sitten mennään klo 7.25 – joo joo, mä sanoin jo että joo joo!

Sitten mennään 7.50 ja ilmoitetaan että vartin päästä pitäis lähtee – seuraa kauhee huuto, et miks sä et herättänyt mua! Mun piti käydä suihkussa ja lähtee ajat sitten!  

Jep jep.

*

Asiantuntijoiden mukaan aikuismainen ratkaisu tilanteeseen olisi se, että pitäisi keskustella nuoren kanssa ja koettaa sopia jonkinlaisista iltarutiineista. Että ei kukuta ihan koko yötä ja laitetaan kännykkä kiinni kymmeneltä jotta saataisiin unta ja riittävästi lepoa niin, että ne raajat kasvaisivat vielä pidemmiksi. Sillä keinoin jaksaisi sitten noustakin paremmin aamulla.

Ookke. Siitä sitten vaan yrittämään! Onnea matkaan! Ei muuten tule onnistumaan.

Totta puhuen minusta tuntuu, että sellaisilla asiantuntijoilla, jotka ehdottavat tuollaisia ei ole omia lapsia eivätkä he välttämättä ole koskaan edes nähneet ihka elävää nuorta.

Tässä siis päivystävän lapsipsykologi R. Lipastin parempi neuvo tilanteeseen:

Koska asiaintilalle ei pysty tekemään mitään, siitä kannattaa nauttia!

*

Ensinnäkin arkiaamuisin kun käy herättämässä nuorisoa, saa joka kerta pikkuisen koston siitä kaikesta mitä ne kuitenkin ovat edellisenä päivänä tehneet: kiukutelleet, haistatelleet ja riidelleet. Tai elleivät ole, niin yöllä kumminkin ovat möykänneet niin, ettei vanhempi ole pystynyt rauhassa nukkumaan.

Vastaavasti viikonloppuna, kun nuoriso sitten nukkuu vähintään puoleen päivään, niin siitäkin kannattaa ottaa ilo irti. Aluksi olin harhaanjohdettu ja koetin saada lapsia ylös ihmisten aikoihin, mutta se oli ensinnäkin tuhoon tuomittu yritys ja toisekseen vei kohtuuttomasti omia resursseja. Kun sitten ymmärsin, kuinka mukavaa on herätä lauantaina seitsemän aikaan rauhaan ja hiljaisuuteen, syödä aamiainen, lukea lehti, tehdä töitä ja käsittää, että sitä rauhaa jatkuu kello kahteentoista, kenties yhteen saakka, niin sehän on mahtavaa!

Pikkulapsiperheessä sellaisesta ihanuudesta vain haaveillaan, jos uskalletaan edes haaveilla!

Teiniydestä, kerran viikossa

Vuosi 2016 on, kuten kaikki epäilemättä tietävät, kansainvälinen teiniyden vuosi. Vitsi vitsi, ei ole.

Sen sijaan jokainen vuosi on kansainvälinen teiniyden vuosi, koska maailmassa ei teineistä pääse eroon vaikka haluaisikin. Usein myös haluaa ja sitten toisinaan taas ei.

Joka tapauksessa ajattelin tämän vuoden ajan käyttäytyä tässä blogissa murrosikäisesti. Raivota, kiroilla, vetelehtiä, ärsyttää, juoda teidän limsat ja… eiku siis otetaas alusta:

Ajattelin tämän vuoden ajan kirjoittaa murrosiästä. Omasta murrosiästäni (siitä on jo hiukan yli viisi vuotta) sekä lasten murrosiästä sekä lasten kavereiden murrosiästä sekä murrosiän ongelmista, joita näkyy mediassa (saako juoda energiajuomia koko ajan).

Tuskinpa minulla vastauksia on mihinkään, mutta ehkä tämä toimii vertaistukena kaikille niille, jotka ovat samassa tilanteessa. Ja niille, jotka eivät enää/vielä ole: he voivat sitten vain naureskella tai kauhulla odottaa…

Saamme tänne myös viikoittain aiheeseen liittyvän pienen piirroksen. Sen tekee jo murrosiän ohittanut esikoisemme Anton, 19.

*

No niin:

Elämä murrosikäisen kanssa on kaikin puolin täysin kohtuutonta. Kuvaavaa on, että toisen puolen ajasta saa käyttää siihen, kun yrittää saada sitä kotiin ihmisten aikoihin - tai edes kääntymään kotona - ja loppupuoli menee siihen, kun toivoisi, että se olisi jossain muualla kuin kotona, ihan missä tahansa,  mahdollisimman kaukana.

Kas näin:

Olen sanonut miljoona kertaa (kuopus muuten käytti tätä sanontaa koulussa kielellisesti hitaammalle kaverilleen, joka otti sen hyvin konkreettisesti ja ryhtyi laskemaan ja huomautti, että et varmaan oo sanonu miljoonaa kertaa), että minun tietokonettani ei saa käyttää. Se on mun työkone, enkä halua, että kukaan on siinä lanittamassa ja syömässä karkkia ja pizzaa ja latailemassa sinne pelejä. Jos sinne ladataan epämääräisyyksiä, ne on sitten mun epämääräisyyksiä.

Lapsilla on sitä paitsi siinä ihan vieressä oma kone, eli käyttäköön sitä, vaikkei sen tuoli olekaan ihan yhtä mukava.

No, kauheen matsin jälkeen jälkikasvu suostui siirtymään lasten koneelle. Tehdäkseen tietokonekokemuksen täydelliseksi hän haki pakastimesta pullaa ja laittoi ne uuniin. Tietenkin kone vei mennessään, joten pullat unohtu uuniin ja olisivat palaneet, ellen olisi niitä pelastanut ja huutanut että tuu ottaa ne ennen kuin kärähtävät!

Nuoriso teki työtä käskettyä, mutta unohti tietenkin uunin päälle. Lisäksi se jätti koko pellillisen pullaa siihen hellalle, jossa ne olisivat olleet koko yön, ellen olisi niitä laittanut suojaan. Illalla kun katsoin konetta, sitä ei ollut sammutettu ja näppiksellä huilasi kaksi lautasta, kaksi mukia, puoliksi syöty pulla ja mehupurkki.

Roskakuskia siitä lapsesta ei ainakaan tule.

*

Mutta laajemmin ottaen: on hämmästyttävää, miten tietyssä iässä jotenkin erittää roskaa. Jokainen paikka, jossa 13–15 -vuotias käy edes kääntymässä muuttuu kaatopaikaksi ja tämä tapahtuu nanosekuntia  nopeammin.

Kasvatuskirjoissa neuvotaan, että asiasta voi koettaa keskustella, mutta viime kädessä ei kannata vetää hernettä kauhean syvälle nenään, koska kyse on kuitenkin vain roskasta eikä esimerkiksi siitä, että nuori olisi sytyttänyt kaupungintalon palamaan tai ryhtynyt pelaamaan jääkiekkoa vakaana aikeenaan saattaa vanhempansa taloudelliseen perikatoon.

Itse olen kuitenkin yrittänyt ottaa sellaisen asenteen, että se korjaa joka on sotkenut. Tämä on tietenkin naurettava ja tuhoon tuomittu lähestymistapa. Tennistermein tilanne on 6-0 teineille. ei voi kuin toivoa, että jossain vaiheessa roskantulo loppuu tai edes hidastuu.

Uudenvuodenlupauksia

Uudenvuodenlupaus: Aion muuttua paremmaksi ihmiseksi. Mutta en vielä ens tai sitä seuraavana vuonna.
 
Sen sijaan nyt mä kerron mun tän vuoden hyvät asiat:
- kukaan läheinen ei sairastunut koleraan
- ilmestyi pari kirjaa ja tuli kirjoitettua muutama lisää + yks kuunnelma johon olen tyytyväinen
- tukka pysyi päässä
- järki ei
- pelasin tennistä noin 200 tuntia (joista tosin 170 huonosti)
- onnistuin vihdoin fuusioreaktorin rakentamisessa
- ystävystyin muutamien uusien ihmisten kanssa
- sain tehdä juttuja, joita monet ei saa
- olin suuren osan ajasta kohtuullisen onnellinen
Arvosana: 8 ½
 
Eipä muuta kuin oikein hyvää uutta vuotta kaikille blogin seuraajille. Olkoon vuosi 2016 vähintään 9-!