Teini talossa

Teini talossa

Superdraamaa

Viimeistelin yhtä näytelmää, jota olen puuhannut. Mutta varsinainen draama elämässä on kyllä sitä mitä tapahtuu koko ajan. Yleensä se alkaa sellaisesta, että huomautetaan jostain asiasta. Miksi tuo asia on huoneessasi? Voisitko siivota? Älä juo  toisten kokiksia ja niin edelleen.

Joskus ne ovat isompia, joskus pienempiä asioita. Yhtä kaikki asiat kulminoituvat usein siihen, että pitäisi kunnioittaa paitsi toisia ihmisiä myös heidän tavaroitaan. Kuitenkin jos näistä asioista huomauttaa niin yleensä asia jotenkin kummallisesti kääntyy päinvastoin. Eli se jota nuhdellaan onkin tarinan uhri, koska häntä nuhdellaan. Sillä. Hän. Ei. Ole. Tehnyt. Mitään. (ja turhaa muutenkin siinä huutaa, miks sä aina huudat?)

Tilanne eskaloituu näin yleensä hyvin nopeasti raivoksi ja lopulta sellaiseksi ilveilyksi, että sirkus Finlandiasta soitetaan ja pyydetään koko porukkaa liittymään seurueeseen.

Ja niin, kyllä. Ei pitäisi mennä mukaan siihen. Ei pitäisi. Mutta kun se on toisinaan niin vaikeaa, koska jos on tehty väärin, niin kyllä siitä pitäisi saada sanoa ja kyllä se pitäisi myös pystyä myöntämään. Eikä leikkiä, että koko juttu olisikin toisin päin.

*

Ja sitten näihin tietenkin liittyy se, että ei koskaan ole kyse jostain yhdestä asiasta, vaan aina takana on jonkinlainen jatkuma asioista joista on huomautettu. Ne ikään kuin kasautuvat ja sitten lopulta joku katkaisee kaniinin selän.

Ehkä voisi ottaa oppia katolilaisilta, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Aina kun tilanne on päällä, pitäisi sanoa tuhat avemariaa. Katolilaiset yleensä sanovat ne jälkikäteen, mutta etupainotteisuus olisi tässä tapauksessa hyvä. Sataan laskeminen on niin lääst siison.

Niin, nyt ollaan taas keskellä tavallista pahempaa sotaa. Huokaus ja huokaus ja huokauksien huokaus. Vielä pari sataa vuotta, niin sitten helpottaa.

Talousteoreettisia pohdintoja

Sitä aina kuvittelee, että kun perheeseen syntyy lapsia, niin se on kallista puuhaa. Pitää ostaa pilttiä ja potkuhousuja ja helistimiä.

Sitten huomaa, ettei se ollut lainkaan kallista, vaan vasta se on, kun ne kasvavat isommiksi. Itse asiassa lapseen alkaa mennä toden teolla rahaa vasta siinä vaiheessa kun lapsilisät loppuvat.

No, ehkä se ei ole uutinen. Mutta on mielenkiintoista huomata, millä tavalla raha risteilee. Kävi näin:

Tytär oli jossain koulujutussa Washingtonissa. Annoimme hänelle tietenkin rahaa, mutta sen pankkikortti ei sitten toiminutkaan, joten lähetin ylimääräistä rahaa Washingtonin-perheen äidille, joka välitti ne eteenpäin. Sovittiin, että jälkikasvu maksaa takaisin sitten kun palaa.

No, siinä meni pari päivää liikaa, joten tyttö oli ehtinyt tuhlata jo puolet niistä rahoista – siis ihan luvallisiin asioihin kuten koulukirjoihin. Mutta kuitenkin: sain rahoistani vain osan takaisin. Valitettavasti vaimo sattui olemaan paikalla kun sain setelini, joten luovutin ne hänelle, koska, öö, en tiedä mutta niin siinä yleensä käy. Ehkä se on joku luonnonlaki.

Mutta eipä hänkään kauan saanut rahoista nauttia. Tunnin päästä hänen täytyi antaa ne takaisin tyttärelle, kun sillä oli taas jotain tärkeää, johon se niitä tarvitsi.

Lopputuloksena siis kaikilla oli ollut hetken rahaa ja joillain onnekkailla vähän kauemmin.

*

Kysymys kuuluu nyt: miksi tällaista talousjärjestelmää pitäisi kutsua?

- Sosialismia se ei ole, koska rahaa ylipäänsä on.

- Markkinataloudestakaan ei ihan ole kyse, koska rahalla ei saa mitään (minä ainakaan).

- Olisiko se sitten sosialidemokratiaa? Tulonsiirrot ovat merkittäviä, rahalle ei saa mitään vastinetta, kaikki ovat kovasti tekevinään jotain tähdellistä ja rahanarvoista ja lopulta raha häviää johonkin mistä ei oikein edes tiedä.

- Tai ehkä se on teinisminä tunnettu talousjärjestys, jossa raha vain tulee jostain ylemmältä taholta ja sitten se menee. Kun se on mennyt, pyydetään lisää.

 

No oli mikä järjestelmä tahansa, minulle on näköjään aina varattu se kansan rooli: raha liikkuu aina poispäin meikäläisestä. Ikinä se ei palaa mun taskuuni.

*

Vakavasti puhuen: Meillä on aina ollut sellainen talousjärjestelmä, että rahaa on saanut kun on tehnyt työtä. Kotitöitä tai nurmikonleikkuuta tai mitä nyt sitten onkin ollut. Aika hyvin se on toiminut. Kaksi vanhimmalla on kohtuullisen realistinen käsitys siitä, mistä raha tulee. Kolmannella on ollut vähän huithapelimpi suhtautuminen rahaan, mutta hänkin pestautui nyt viimein töihin.

Se on tosi hienoa! Saa nähdä kuinka käy palkan kanssa, sillä ala ei ole helpoin mahdollinen, mutta kaikki pisteet kotiin yrittämisestä. Onnea matkaan!

 

PS. Se töihin pestautuminen ehkä johtui osin siitä, että meiltä ei vastikkeetonta rahaa kauheasti tipu – jonkin verran tietenkin mutta ei niin että voisi ostaa vaikka mopoautoa.

Itse asiassa siinä on asia, jota aina välillä ihmettelen: ovatko ihmiset hirvittävän varakkaita vai vain järjettömiä, kun katselee tätä mopojen ja mopoautojen määrää. Erityisesti mopoautot maksavat ihan tolkuttomasti, minkä lisäksi sellaisen ylläpito on tähtitieteellisen hintaista, sillä vakuutukset maksavat saman verran kuin matka kuuhun.

Nuori ei sellaisia pysty maksamaan, joten vanhemmat siis maksavat. En ole ollenkaan varma onko se järkevää. Sillä lailla ei opi rahasta ja sen arvosta yhtään mitään. Työtä tekemällä oppii.

Kaikki muut saa

Kuulkaas nyt teinien vanhemmat! Olen hyvin, hyvin pettynyt teihin. On käynyt ilmi, että te annatte jälkikasvunne tehdä ihan mitä tahansa eikä teidän perheissänne ole minkäänlaisia sääntöjä.

Eniten minua ihmetyttää se, että te annatte lapsenne kulkea yöt läpeensä missä tahansa. Että ne saavat jäädä koska vaan yöksi minne vaan eikä niiden tarvitse edes ilmoittaa teille.

Siis mitä tommonen oikein on? Miten te voitte olla niin leväperäisiä?

*

Niin tämä siis perustuu tietoihin, joita olen saanut omalta murrosikäiseltäni. Hänen mukaansa kaikki muut nuoret saavat tehdä niin. Siis ihan kaikki! Paitsi hän. Kaikki saavat yöpyä missä heitä sattuu huvittamaan koska heitä sattuu huvittamaan.

Oman lapseni puolesta on myös sanottava, että kyllä siitä vielä jotain suurta tulee, tilastotieteilijä ehkä, sillä vaatii todellista turnauskestävyyttä käydä kysymässä jok’ikisen suomalaisteinin perheestä heidän käytäntönsä. Mutta niin kai se sitten on tehnyt kun kerran niin varmaksi tiesi, miten teillä nää asiat hoidetaan.

*

Se on jännä ilmiö toi väite, että kaikki muutkin saavat. En nimittäin hetkeäkään epäile, etteikö teini ajattelisi niin ihan vilpittömästi. Hän varmasti uskoo, että niin asia on. Kaikki muut saavat tehdä mutta hän ei. Mutta niinku että miten ihmeessä kukaan oikeasti voi uskoa sellaista? Mihin nuoret – sillä he kaikki (sic!) käyttävät samaa argumenttia – perustavat tämän uskomuksensa?

Hiukan sitä alkaa epäillä, että mahtaako se koulujärjestelmämme sittenkään olla maailman paras, jos yhdeksän vuoden koulunkäynnin jälkeen argumentaatio on tuolla tasolla. Tai toisin: kuinka on mahdollista pettää niin paljon itseään?

No, okei. Ihmiset, myös me aikuiset, olemme kyllä hyviä itsepetoksessa. Uskomme sen mitä haluamme uskoa ja puhumme suut silmät täyteen saadaksemme haluamamme. Teini voi sentään perustella tätä typeryyttä sillä, että on vielä melkein lapsi.

*

Mutta näissä ”kaikki muutkin saa” –keskusteluissa on mielenkiintoisempikin pointti. Nimittäin se, että entä sitten jos vaikka kaikki muut saisivatkin? Mitä se tähän kuuluu? Meidän talossa on meidän talon säännöt. Ja vaikka ne olisivat kuinka kansallissosialistiset niin niiden kanssa eletään.

Sen verran voin toki antaa periksi, että myös vanhemmat voivat tarkastaa omia asenteitaan jos nyt ihan oikeasti kaikilla muilla koululaisilla on jotain. Esimerkiksi tatuointi, jossa sanotaan, että I love mom and dad – ehkä semmonen sitten pitää tän yhdenkin saada.

Mutta muuten!

Itse asiassa niin rasittavaa kuin kinaaminen ja tappelu murrosikäisen kanssa onkin, niin tämä on se ainoa kohta josta lähes tykkään: siis sen sanominen, että mitä siitä sitten jos kaikki muut saavat. Sinä et nyt saa. Täällä tehdään toisin.

Se myös toimii: joka kerta ajatus siitä, että meidän perheessä on niin hullut vanhemmat, että ne tekee toisin kuin KAIKKI muut, on sellainen, jonka jälkeen teinin argumentit loppuvat. Natsien kanssa kun ei nimittäin voi väitellä.

Tässä harvinaisessa tapauksessa se on hyvä asia.

Maidottomuudesta

Sunnuntaiaamuna nousin ylös, linnut lauloivat ja aurinko oli heräilemässä. Keitin kahvit ja ryhdyin töihin. Tietokone auki ja sitten se höyryävä kahvikuppi viereen. Täydellistä! Paitsi että ei ollutkaan kahvimaitoa. Illalla sitä oli ollut vielä yli kaksi litraa.

Nopean rikospaikkatutkimuksen perusteella päättelin syyllisiksi yläkerrassa asuvan nuorisoheimon jäsenet. (Pöydällä oli kasa likaisia lautasia ja mukeja ja röhnää, jota ei ollut siivottu pois; kaikkia jääkaappiin kuuluvia asioita ei ollut palautettu sinne ja ylipäänsä koko keittiön yleisilme oli sotkuinen.)

Heimon riitteihin nimittäin kuuluu lukittautua porukalla pieneen huoneeseen, olla siellä tuntikausia ja sitten yöllä ulostautua alas keittiöön syömään. Ruuaksi ei kelpaa mikään sellainen, joka on tehty tiettyyn aikaan, esimerkiksi ruoka-aikaan (yäk, paskaa), mutta sitten taas yöaikaan kelpaavat vähän homeisemmatkin leivät ja ylipäänsä mikä tahansa.

No tällä kertaa heimon jäseniä oli kaikkiaan kolme ja lopputulos sama kuin niin kovin usein: kaikki maidot oli juotu. Ei tullut mieleen, että joku muukin olisi saattanut kaivata sitä. Että edes hiukan olis voinut jättää muillekin.

Minun aamuni oli tietenkin pilalla ja keräsin raivoa ohimoilleni jo kello 7.03. Kahvi ilman maitoa näetsen on kuin kahvi ilman maitoa. Join sitten mustana,eli  niin kutsuttuna café juronina – juron on ranskaa ja tarkoittaa googlekääntäjän mukaan kirosanaa.

Kun nuorisoheimo sitten heräsi puolen päivän tienoilla, he könysivät alas ja ryhtyivät tekemään aamupalaa. Mutta voi! Ei ollutkaan maitoa! Seurasi reklamaatio:

- Äitiiiii! Mitvit! Miksei tääl oo maitoo! Me ei saada kaakaoo!

Niin.

*

No, ensi kerralla pitää ostaa muutama litra enemmän. Mutta episodi opetti myös jotain tärkeää (vaimo ymmärsi sen ja selitti minullekin, joka kävin edelleen kuumana siitä että kallisarvoinen kahvihetkeni oli pilattu).

Se opetti, että jos nuoriso kokoontuu meille lauantai-iltana juomaan maitoa, niin kyllä asiat voisivat olla pahemminkin.

Toisin sanoen: kun aina helposti ensimmäiseksi aina vetää herneen nenään kaikesta mahdollisesta, niin pitäisi osata nähdä asioissa hyviä puolia ja mukavia pilkahduksia. Maito ei käsittääkseni ole yhtä haitallista kuin nuuska.

Ja kun sitten näkee asioissa myönteisiä puolia, niin ehkä ei itsekään ole aina niin kiukkuinen kaikelle, mitä murrosikäisyys koko ajan heittää eteen.  

Ja jos ei ole koko ajan kiukkuinen, ehkä se myönteisyys pikku hiljaa laajenee ja tarttuu nuorisoonkin. Ehkä sillä keinoin saa rikottua sen negatiivisuuden kehän, että kun sinä et koskaan ja kun sinä aina…

Se voisi edesauttaa suhdetta siihen teiniin. Tai jos se on liikaa pyydetty, niin ehkä se laskisi edes omaa verenpainetta.

Siivoamisen mahdottomuudesta

Kävin kaatopaikalla tässä yhtenä päivänä ja huomasin, että nuorison huone muistuttaa hyvin paljon kaatopaikkaa paitsi että kaatopaikalla on ihan pirusti siistimpää.

Ongelman muodostaa se, että nuori ei itse tietenkään siivoa ikinä mutta myös se, ettei kukaan muukaan saisi siivota hänen huonettaan. Ei sillä että se kukaan muukaan haluaisi, mutta jossain vaiheessa on pakko, koska säteilyturvakeskus alkaa olla hermostunut kohonneista päästöarvoista.

*

Niin että mitenköhän tämä siivousasia sitten pitäisi ratkaista? Kesällä ehkä onnistuisi jos laittaisi pihalle jonkinlaisen lätin lasta varten, mutta talvella siellä voi tulla kylmä ja lastensuojeluviranomaiset huolestuvat. Paras ratkaisu olisi, että nuori itse huolehtisi siivouksesta, mutta se ei taida olla esityslistalla.

Ehkä pitää sitten vain laittaa ovi kiinni ja toivoa parasta. Niin kauan kuin ulkoseinät eivät pullistele, tilanne on mitenkuten hallinnassa.

*

Mutta aikuisten oikeesti: on mielenkiintoista, miten kukaan pystyy elämään niin. Luulisi sellaisen kaaoksen häiritsevän jo omia ajatuksiakin. Ellei sitten... Voisikohan se olla jotenkin niin, että se huone kuvaa nuoren päänsisäistä todellisuutta ja vieläpä melko onnistuneesti? Silloinhan ongelmaa ei hänen näkökulmastaan ole. (Se myös selittäisi miksi samat ihmiset sitten aikuistuttuaan pystyvät taas kohtuulliseen siisteyteen ja osaavat pitää asiat suurin piirtein järjestyksessä.)

Silti: kuinka voi olla niin vaikeaa olla levittämättä likaisia lautasia, vaatteita, sipsimuruja ja yleistä epäjärjestystä minne ikinä kulkeekin? Tove Janssonin Tahmatassut olivat pikkutekijöitä verrattuna murrosikäisiin.

No kapina on tietenkin yksi selitys: En siivoa, koska sitä noi natsipakurikäävät juuri toivovat.

Mutta minulla on toinenkin teoria. Siivottomuus johtuu yksinkertaisesti siitä, että nuoret ovat hyvin kiireinen kansanosa. Niin kiireinen, ettei heillä mitenkään ole aikaa niin maallisiin asioihin kuin siivoamiseen. Hehän tuskin ehtivät edes kääntyä kotona! Siivoa siinä nyt sitten.

*

Ajatellaan nyt vaikka sellaista, joka tapahtuu ainakin meillä lähes joka kouluaamu - ja ihan sama onko kiire vai ei.

1. Ensin laitetaan kengät jalkaan,

2. sitten käväistään ulkona hakemassa niihin vähän tuoretta kuraa,

3. rynnätään takaisin sisälle, lampsitaan kengät jalassa keittiön poikki jääkaapille (juu, se on aina yhtä mystistä että miksi),

4. käydään yläkerrassa hakemassa jotain tärkeää, ei kouluun liittyvää,

5. piipahdetaan kylppärissä ja palataan takaisin ulos.

 

Vähän vuodenajasta riippuen kuraa on tämän jälkeen lattialla kymmenestä sentistä metriin. Ja kun siitä sitten huomauttaa, vastaus on aina kiukkuinen ja sama:

- Joo joo, älä huuda, mä en nyt kerkii, kauhee kiire.

Niinpä. Nuoret, nuo kiireiset ihmiset, joilla on kovasti velvollisuuksia, kuten, öö, ei nyt tule mieleen, mutta varmaankin on!  

 

PS. Toki täytyy myös muistaa se Einsteinin suuhun laitettu juttu, että jos sekainen työpöytä kuvastaa sekavaa ajattelua, niin mitä tyhjäksi siivottu työpöytä sitten kuvastaa? Ehkä sama pätee myös huoneisiin.

Käskyjä vanhemmille

Viime viikolla julkaistut Teinin kymmenen käskyä osoittautuivat poikkeuksellisen suosituiksi. Tästä syystä minulta on pyydetty kymmentä käskyä myös vanhemmille.

Hyvää vitsiä ei koskaan pitäisi toistaa, koska toistettuna se ei ole niin hyvä. Toisaalta vähänpä minä sellaisesta välitän. Olkaa hyvä:

 

10 käskyä teinin vanhemmalle

1. Minä olen äitisi/isäsi, sinun huoltajasi. Vaikka se ottaa meitä molempia välillä päähän, niin olen sitä silti ja se on nyt vaan kestettävä.

2. Älä käytä väärin huoltajuuttasi ja ole kohtuuton. Kohtuuttomuus kuuluu nuoren osaamisalueeseen.

3. Pyhitä muutama hetki päivästä kysyäksesi nuoren kuulumisia, vaikkei hän niitä toki kerrokaan.

4. Kunnioita teinin yksityisyyttä. Sinä olet vanhempi, et KGB.

5. Älä provosoidu vaikka provosoidaan. Hengitä, laske ziljoonaan, muista että luonto tasaa tilit ja lapsesi saa joskus lapsia, jotka ovat hyvällä tuurilla hankalia.

6. Älä tee huorin ja kalastele nuoren suosiota leikkimällä hänen ystäväänsä. Sinun tehtäväsi on olla äiti/isä.

7. Älä varasta toisen nuoruutta olemalla liian tiukkis.

8. Älä lausu väärää todistusta nuorestasi, kuten että hän ei ikinä tee mitään tolkullista, sillä vaikka se epäilemättä pitää paikkansa, kyseessä on ohimenevä ilmiö.

9. Älä tavoittele helppoa elämää suostumalla kaikkeen. Sinun roolisi tässä näytelmässä on olla se idiootti.

10. Älä tavoittele nuoresi elämää, vaatteita, hiusmallia tai puheenpartta, sillä olet jo tuollaisenakin ihan kylliksi nolo.