Teini talossa

Teini talossa

Yxin kotona

Kesä on tulossa ja pitkällisen harkinnan jälkeen päätimme, että tehdään nyt pieni lomamatka. Varovasti tiedustelimme, ketkä kaikki haluaisivat lähteä mukaan. Kohteen valitsimme niin, että se on lähellä, kohtuullisen huokea ja kiva mutta ei tajuntaa räjäyttävä niin että jos sinne nyt ei lähde, menetys ei ole sellainen jota jää katumaan loppuelämäkseen.

Pärnu.

Sen pitäisi olla kaunis rantakaupunki ja sinne pääsee kätevästi omalla autolla.

Ongelma oli vain se, että autoon mahtuu viisi mutta meitä on kuusi. Yksi voi tietenkin tulla junalla perässä, joten ei se mikään suuri ongelma ollut.

No, junaan ei tarvitse turvautua, sillä kaikki eivät lämmenneet ajatukselle perheen yhteisestä laatuajasta. Yksi ilmoitti, että kiitosta vaan mutta ei kiitosta.

Joo, nuoriso.

*

Nyt mietitään sitten sitä, kumpi tulee olemaan jännempää, se että näkee Pärnun hienot hiekkarannat ja tutustuu uuteen kaupunkiin vai se, että miettii joka sekunti siellä uudessa kaupungissa, että jokohan se meijän talo on palanut vai onko vasta mennyt rantasauna.

Tässä on hiukan samaa kuin siinä kun Donald Trump eilen ilmoitti aikovansa puhua islamilaisten maiden johtajille islamista: et mikä niinku vois mennä pieleen?

*

Kauhuskenaarioita on toki monenlaisia ja niistä suurin on hallitsemattomat kotibileet. Toiseksi suurin on hallitut kotibileet. Kolmanneksi suurin on, että talon loputkin kattolistat on laitettu paikalleen ja vessankulmaus kaakeloitu loppuun – se joka jäi neljä vuotta sitten tekemättä ja josta vaimo jaksaa aina vain muistuttaa, koska naiset ovat oman elämänsä norsuja.

Siis pitkämuistisia, tarkoitan, en mitään muuta.

*

Jännä on myös huomata kuinka tärkeä asia koti itselle on. Eihän tässä – siis että uskaltaa jättää talon nuorison kynsiin - ole oikeastaan kyse siitä etteikö se talo nyt siellä odottaisi suht ehjänä kun palaamme kotiin. Vaan siitä, että on ajatuksena inhottavaa, jos omassa kodissa heiluu ulkopuolisia eikä itse ole ikään kuin piällysmiähenä. Siksi se on asia, josta tullaan käymään pitkä keskustelu.

Näillä nyt kuitenkin mennään. Jossain vaiheessa sitä luottamusta täytyy antaa ja vastaavasti jossain vaiheessa pitää myös pystyä olemaan sen arvoinen. Ehkäpä se on nyt. Ainakin tässä on ollut aika mukavaa jo tovi.  

*

Vaikka toisaalta… kuten kaikkien rakastama viisas Lenin-setä sanoi: luottamus hyvä, kontrolli parempi.

Ei. En perusta vasemmistototalitarismista, joten satsaamme luottamukseen. Saahan niitä taloja sitten uusia.

Teiniharrastuksia

Olen tässä viime viikkoina käynyt haastattelemassa useampaakin kanttoria erästä lehtijuttukokonaisuutta varten, ja kysellyt vähän että miten ovat päätyneet hommiinsa. No yks kerto, että kun hän tuli murrosikään, hän kiinnostui 1800-luvun urkumusiikista ja siitä se sitten lähti.

Jäin sitten oikein illalla miettimään tota asiaa. Kello kävi eikä unikaan ei meinannu tulla siinä simmuun kun pyörin sängyssä ja pohdin. Siis sitä, että kun itte tuli murrosikään, sitä kiinnostu mopoista, kaljasta, tupakasta, tytöistä, hedelmäpeleistä sekä Popedasta. Ei niinkään 1800-luvun urkumusiikista. Itse asiassa 1800-luvun urkumusiikki näytteli yllättävän pientä roolia siinä vaiheessa elämääni.

Ja myöhemminkin, kieltämättä. Mutta niin se vain on, että jotkut ovat henkisesti vähän kypsempiä kuin toiset.

*

Olen toki sitä mieltä, että mopot, kalja jne. kuuluvat jossain vaiheessa kasvamiseen ja aikuisuuden opetteluun ja että se on myös tiettyyn mittaan (Popedaa lukuun ottamatta) fine. Ja että sellaisistakin (tällaisista) ihmisistä yleensä tulee ihan täyspäisiä kansalaisia.

Silti on kyllä kauhean mukavaa, jos ihmisellä on joku tuollainen intohimo (kuten 1800-luvun urkumusiikki, apua en pääse tästä yli), joka kestää elämän läpi ja johon ei edes murrosikä pure. Eikä sillä ole väliä mikä se asia on: musiikki, taide, lukeminen, urheilu tai shakinpeluu. On huimaa, kuinka monet teinit käyvät treeneissään ja omistautuvat sille harrastukselleen ja vaikka kuinka vituttaisi pään sisällä niin silti hoitavat sen juttunsa, koska rakastavat sitä. Respektiä kaikille teille!

*

Suurimmalla osalla meistä ei kuitenkaan taida olla mitään sellaista niin palavan intohimon kohdetta. Ei minulla ainakaan. Olin liikunnallinen ja luin paljon, mutta ei se ollut ikinä erityisen tavoitteellista. Ja kun murrosikä sitten iski, niin lukeminen väheni ja liikunta jäi kokonaan, koska oli paljon kuulimpaa hengailla nortti huulessa snagarilla kuin käydä potkimassa palloa.

Lohduttavaa on kuitenkin se, että vaikka liikunta jäi ja lukeminenkin melkein, niin sieltä ne sitten plompsahtivat takaisin kun aika oli kypsä eli parikymppisenä. Kai se niin on, että se minkä lapsena oppii ja teininä unohtaa, pakkaa palaamaan aikuisena. Ja hyvä niin. Jos ja kun harrastus murrosiässä jää, mitään ei ole menetetty, koska sen voi aina aloittaa uudestaan.

Ja jos se harrastus jää, vaikka oli aiemmin kuvitellut, että siitä tulee ammatti ja että minustapa tulee maailman paras pallonpotkija, niin entä sitten? Ei sellaistakaan kannata kauheasti surra. Sehän kertoo vain siitä, ettei asia ollutkaan niin eikä minusta ollut tarkoitettu jalkapalloilijaa tai huippuviulistia. Parempi huomata se aikaisin kuin liian myöhään.

Murrosikä on tässäkin mielessä mitä mainioin vedenjakaja: todellinen intohimo johonkin asiaan, kuten 1800-luvun urkumusiikkiin, ei sammu edes hormonimyrskyssä.

Kaikki kumit puhki

Siis voi hemmetti tätä. Elämää ylipäänsä ja polkupyöriä erityisesti. Lapset, selittäkää miten on mahdollista, että joka kevät, kesä ja syksy jokaisesta polkupyörästä on koko ajan kumi puhki?

Vaikka oli kyllä isinkin kumi... Ehkä tää on sukuvika.

No niin, syvään henkeä, rauhoitutaan. Ne on vaan pyöriä, ei oo ydinlaskeuma. Pyöriä vain. Ne nyt sattuu olemaan rikki koko ajan. Ei oo kenenkään syy.

*

Mut siis oikeesti: tänä aamuna kaksi pyörää oli kaputt. Tai oikeestaan kolme, joskaan se kolmas ei ollut kumin takia vaan muuten vaan.

Eikö lapset seuraa yhtään mitä niitten pyörille tapahtuu? Aina tulee ihan yllätyksenä, että oho, toi on taas tyhjä. Eikä siitä käy mielessä sit sanoo edes aikaisemmin vaan aina just ennen kuin pitäisi lähteä kouluun.

Ja ylipäänsä: eikö sitä nyt voisi itse koettaa hoitaa? Se on ihan saakelin ärsyttävää puuhaa niitten korjaaminen, joten miks just mun pitäis se tehdä? Ai niin, juuri siksi, että se on ihan sairaaaaaaan ärsyttävää puuhaa.

*

Mutta koska ennen kaikki oli toisin, paremmin, kauniimmin ja hallakin kovempaa, niin minäpä kerron, että itte oon kyllä korjannut pyöräni viidesluokkalaisesta lähtien. Nykyään näyttäisi olevan niin, että 21 ikävuoden jälkeen alkaa olla pientä yritystä.

Okei, ehkä siinä on mun vikaa myös: pitäisi pakottaa oppimaan. MUTTA KUN NE PITÄÄ AINA KORJATA JUST SILLON AAMULLA SEKUNTIA ENNEN KOULUA!

Siis juuri sinä hetkenä päivästä, jolloin aamukahvi höyryää pöydässä, ja sitä on juuri asettunut mukavasti aamutakissaan koneen ääreen ja koettaa tehdä työtä.

Ja sitten, juuri silloin, pitää mennä kattoo mikä siinä pyörässä mahtaa olla vikana kun ei oikein polkimet mee eteenpäin.

*

Kas näin:

- Haloo, voisko polkimissa vikana olla se, että sulla on näköjään vaihdevaijeri katkennut ja se on tuhannen sotkussa tuolla rattaan ja renkaan välissä.

- Ööö…

- Ai tää tapahtu kolme viikkoa sitten? No et viittiny korjata? Ai et ku oli toi kakkospyörä. Mut nyt siitäkin on sitte kumi puhki?

- Niin.

*

Ja sitten kysymys Taivaan Isälle: Hei miten se voi olla AINA takapyörä? Paitsi niinä kertoina kun se on molemmat pyörät. Takapyörä on pirusti hankalampi. Niitten vaihteiden kanssa tulee hulluksi. Ja ketjujen. Ja kaiken.

Enkä minä oo enää vuosikausiin edes lähtenyt paikkaamisen tielle, vaan ostan aina suosiolla uuden sisäkumin. Ne vaan ei nykyään kestä mitään. Olisi jännä nähdä 70-luvun sisäkumi ja verrata sitä näihin nykyisiin. Se olisi luultavasti kolme kertaa paksumpi.

Ja sit tää on myös jännä: että miten helkutissa ne satulat voi mennä rikki? Kummasti aina joku kolo niihin tulee. Happosateidenko syy on tää?

*

Nyt kun sain tämän asian oksennettua sydämeltäni, menen korjaamaan yhden seitsemästä pyörästämme. Se kiinalaisyritys, joka niitä huonoja sisäkumeja tekee, vois nyt lähettää mulle kiitokseksi vaikka keltaisia kukkasia.

Kokkisodassa

Tää on aina yhtä riemukasta kun lapsi haluaa itte tehdä ruokaa. Se on tietenkin äärimmäisen kannatettava asia, jota pitää kaikin tavoin tukea, sillä jossain vaiheessa se kantaa hedelmää eikä tartte itte enää olla hellan ääressä ollenkaan. Se tie vain on pitkä ja kivikkoinen.

*

Kas näin:

Meillä on ollut aina sellainen sääntö, että kaikenlainen ruuanlaitto on jees, mutta siihen kuuluu sitten myös siivoaminen. Eli keittiö ei saa ruuanlaiton jälkeen muistuttaa Pearl Harbouria vuonna 1941.

No tällä kertaa yksi halusi tehdä pitsaa. Okei. Kiva juttu ja lupaat siivota myös!

”Joo, joo, tietenkin!”

Sitten työhön. Jokaiseen tekovaiheeseen kaivattiin tietenkin apua, mutta ei se mitään, neuvoin. Lopputulos oli oikein maukasta.

”Mites se siivoaminen?”

”Sitten kun oon syönyt.”

”Ok.”

*

Kävin töissä ja kun tulin parin tunnin päästä kotiin, keittiö muistutti aika paljon jos ei nyt Pearl Harbouria niin Dresdeniä 1945.

Eikä se kaaos toki ollut ihan pelkästään pitsan takia mutta siitäkin syystä.

Ja nyt tullaan siihen mielenkiintoiseen kohtaan: nuoriso kyllä sanoi siivonneensa ja oli asiassa vilpitön. Hän oli siivonnut. Tosin juustoja yms. ei ollut laitettu takaisin jääkaappiin, kaulin oli pöydällä, pitsa makasi pellillä, suurin osa astioista oli levällään missä sattui eikä pöytiä ollut pyyhitty.

Toisaalta astia, jossa oli tehty tomaattikastikeseosta, oli nostettu aika lähelle tiskipöytää. Jauhot olivat kaapissa. Ja ehkä joku muukin asia oli missä piti. Kyse ei siis ollut unohduksesta vaan tuiki erilaisista näkemyksistä sen suhteen, mitä sana ”siivous” tarkoittaa.

*

Huomautin oikein kauniisti, että nyt ei oo ihan hoidettu loppuun tätä asiaa ja hän ryhtyi työhön. Ei aikaakaan niin juusto oli kaapissa! Ja kohta siellä oli myös kinkku! Ja kun huomautin juustoraastimesta, niin sekin oli pian pesussa! Ja kun muistutin mittakupista, niin sehän lensi koneeseen alta aikayksikön. Yksi esine kerrallaan taapersimme kohti lopullista ratkaisua eli kiiltävää keittiötä.

Ja lopulta suurin piirtein kaikki tavarat oli siivottu pois, mutta riittikö tämä perheen isälle, tuolle natsisialle? No ei riittänyt. Pöytäkin piti vielä pyyhkiä.

Poika teki työtä käskettyä ja pyyhki sen puolen pöytää, jossa oli häärinyt. Kun huomautin, että vois kyllä koko pöydän pyyhkiä, kun kerran ryhtyy toimeen, niin kauhee marina, että ei hän sitä ollut sotkenut.

Öö okei.

Ja seuraavaksi sama homma hellan kanssa. Ja apupöydän: sille oli pudonnut jotain maustetta jota ei selvästikään ollut käytetty pitsaan, joten… Huokaus.

*

Sitä vaan että jos sais purkkiin sen energian jolla yläkouluikäiset välttelee velvollisuuksia ja töitä ja vielä tuntevat itsensä riistetyksi, jos joutuvat pyyhkimään leivänmurun joka tarkemmassa dna-analyysissä ei olekaan heidän, niin todellakin voisi lopettaa sen typerän Olkiluodon ydinvoimalan rakentamisen.

*

Ei mulla muuta. Voitte jatkaa keittiöidenne sekoittamista.

Teinitieteiden professori

Koska olen teinitieteiden professori, minulta usein kysytään kaupan kassajonossa, kuinka helkutin monta kertaa ihmisen täytyy käydä peruskoulu elämänsä aikana? (meiltä teinitieteiden professoreilta kysellään kassajonossa outoja asioita, myönnän)

Onneksi tiedän siihen vastauksen: Ihmisen täytyy käydä peruskoulu yhtä monta kertaa kuin hänellä on lapsia – plus se kerta kun hän kävi koulun itse. Puhun tietenkin läksyjen lukemisen tukemisesta sekä kokeisiin kyselemisestä.

Vuosien aikana tulee kerrattua moneen kertaan niin talitintin ulkomuoto, Kainuun sijainti, pyramidien muoto (kolmio) kuin vahvat verbit sekä erilaisia trigonometriaan sekä toisen asteen yhtälöihin liittyviä asioita.

Näitä kaikkia yhdistää se, että ikinä niitä ei opi ja koskaan niitä ei myöskään selitetä koulukirjassa millään järjellisellä tavalla. Jos esimerkiksi matematiikassa pitäisi tehdä erilaisia geometrisia laskelmia voi olla varma, että siellä luvun alussa on selostettu Pythagoraan lause, mutta ei mitään sellaista, mikä liittyisi edes kaukaisesti niihin laskuihin. Ne kun selitetään ”tunnilla”.

Jep.

Ja sitten kun ne on selitetty tunnilla, niin oppilaat ovat paitsi painaneet ne mieleensä, myös tehneet niistä täydelliset muistiinpanot.

Not bloody likely.

Niin sitä tässä vaan vähän ihmettelen, että kuinka on mahdollista, että joka vuosi on hankittava esimerkiksi matematiikassa uudet, päivitetyt kirjat, kun niissä vanhoissakaan ei ole selitetty mitään. MITEN SELLAINEN TIETO VOI MENNÄ VANHAKSI JOTA EI OLE SELITETTY!!!!!!!! KYSYN VAAN!!!!

*

Noniin, rauhoitutaanpa.

Ylipäänsä sanoisin koulukirjoista, että useimmat niistä eivät saa seitsemää parempaa kouluarvosanaa. Kivoja piirustuksia niissä kyllä on, mutta asiat on yleensä esitetty aika lailla sinne päin. Historian kirjat esimerkiksi ovat niin yleisellä tasolla, että jos niitten perusteella pitäisi ymmärtää ihmiskuntaa niin onnea matkaan.

Onneksi teini-ikäisten perheissä tämä kokeisiinkuulustelu- tai läksyasia helpottuu, koska teineille ei anneta läksyjä eikä heillä ole kokeita. Tai jos joskus onkin, niin ”mä osaan ne jo”, jolloin niihin ei tarvitse lukea. Viitonen numerona todistaa väitteen, eli tunnilla tod on kuunneltu ja asia on hallussa.

Teininä on vielä sellainenkin hieno puoli, että pystyy lukemaan koko koealueen alle viidessä minuutissa ihan riippumatta siitä kuinka laaja se on. Valitettavasti tuollainen lukunopeus katoaa jonnekin sitten aikuisena, vaikka siitä olisi kyllä työelämässäkin kovasti hyötyä.

Päätän raporttini täältä matematiikankirjan alta tähän.

Kesätöitä

Rakas salaisista salaisin päiväkirja,

 

Mitä kuluu? Minulle kuuluu hyvää! Vaikuttaa nimittäin siltä, että jonkinlainen suuri elämänetappi on nyt saavutettu eikä se tällä kertaa edes liity nenäkarvojen poistamiseen.

Vaan siihen, että kaikilla kolmella vanhimmalla lapsella on kesätöitä! Juhuu!!!!!

Kaksi vanhinta lastahan ovat jo täysi-ikäisiä, mutta ei kesätöiden saaminen sen ikäisillekään ole itsestään selvää. Vanhin menee museo-oppaaksi, tytär näillä näkymin myyjäksi ja kolmas sai hommia kunnalta.

Seiskaluokkalainen ei vielä töitä edes hakenut, eikä kyllä olisi saanutkaan, koska lapsityövoiman käyttö on jostain syystä nyky-Suomessa lähes kiellettyä. Hän ei pannut pahakseen, luulen ma.

Vanhempien näkökulmasta tämä joka tapauksessa on pienen juhlan paikka. Vihdoinkin joku ylläpitää meitä tienesteillään koko kesän ja vielä pitkälle syksyyn!

Eiku… No joka tapauksessa se, että lapset pääsevät ja menevät töihin on tärkeä virstanpylväs siinä, että niistä ehkä tulee vielä kunnon kansalaisia. Työ kun on yksi tärkeimmistä asioista mitä ihmisellä on. Elämästä tulee merkityksellisempää kun saa tehdä työtä ja ansaita elantonsa. Ilman hyvää kokemusta työelämästä kaikesta muustakin tulee hankalaa. Työ on sen merkki, että tervetuloa yhteiskuntaan!

Samalla, rakas päiväkirjani, on ollut jännä miettiä sitä, kuinka kovin erilainen suhtautuminen itse kullakin meidän perheessä on rahaan.

*

Minä muistan aina olleeni hyvin perso mammonalle (ja olen edelleen) ja siksi hankkiuduin ekaan työpaikkaan kuudennella luokalla ja siitä lähtien olin joka kesä töissä ja yleensä vielä vuoden aikanakin.

Minulle kun oli hirveän tärkeää että oli omaa rahaa. Yleensä tuhlasin sen grilliruokaan, limonadiin sekä hieman myöhemmin päihdyttäviin aineisiin. Mutta ostin rahoillani myös polkupyörän, mopon, moottoripyörän ja auton, joskin isä kyllä vähän tuki niitä hankintoja.

Jännä kyllä, Roope Ankka –geenini eivät ole kauhean hyvin siirtyneet seuraavaan sukupolveen. Esikoinen kyllä on tienannut ikänsä piirtelemällä sarjakuvia ja vastaavia, mutta ei hänelle raha tunnu kauhean tärkeää olevan. Tytär puolestaan on mahtavan hyvä tuhlaamaan, mutta hänen hyppysissään palkka ei pysy yli kahta tuntia, joten keskimäärin hän on ihan peeaa, oli töissä tai ei.

16-vuotiaamme on näihin päiviin saakka tienannut yleensä työn tekemisen sijaan kernaammin viemällä tyhjiä pulloja kauppaan ja odottamalla syntymäpäivää. Asiat ovat ehkä muuttumassa, mutta joka tapauksessa hän on pärjännyt ikänsä melko pienillä rahoilla eikä toisaalta koskaan ole ahnehtinut. Jos on tarvinnut 20 senttiä, on pyytänyt 20 senttiä eikä yhtään enempää.

Ja nuorimmainen taas on jotenkin sillä lailla onnellisten tähtien alla syntynyt, ettei hän koskaan ole tehnyt töitä mutta silti hänellä tuntuu olevan rahaa. Ehkä hän on säästäväinen tai sitten hän harjoittaa salaa kansainvälistä asekauppaa.

*

Mutta ajattelee rahasta sitten miten tahansa, niin kaikki sitä joka tapauksessa elämässään tarvitsevat. Ja siksikin ensimmäinen - tai ensimmäiset – työpaikat ovat tärkeitä. Kokemus siitä, että osaan ja saan aikaiseksi ja se minun puuhani on niin tähdellistä että joku vielä maksaa siitä.

Se jos mikä kasvattaa itsetuntoa.

Onnea siis töihin, rakkaat lapset, tehkää ne niin hyvin, että se työpaikka odottaa seuraavanakin kesänä. Siitä se sitten lähtee.