Teini talossa

Teini talossa

Ruuanlaitosta ja siivoamisesta

Nuoriso teki ruokaa itselleen, koska vanhemmat olivat huinimassa muualla. Se on mainiota ja kannatettavaa oma-aloitteisuutta! Satuin sitten tulemaan samaan aikaan kotiin ja keittiö oli kaaoksessa, joten pyysin, että olisitko kiltti ja siivoisit jälkesi.

- Juu.

No tuossa kuvassa (oli pakko ottaa ihan livekuva; siitä ei kuulu se, että liesituuletin on hurisemassa eikä ruokapöytäkään onneksi näy) on tilanne sen jälkeen kun on siivottu. Se eroaa tilanteeseen ennen siivoamista sillä lailla, että jokin osa ruuasta on vissiin laitettu jääkaappiin.

Arvaan, että Martta-yhdistyksen siivousjaostolla voisi olla sananen tai kaksi sanottavana lopputuloksesta.

*

Ei silti, edistystä on tapahtunut. Alkuvuodesta ei olisi siivottu yhtään osaa ruoasta jääkaappiin ja vastauskin olisi ollut v:lläalkava.

Ja sekin on totta, että aika iso osa tästä kaaoksesta on jonkun muun kuin hänen itsensä tekemää (mitäs olivat vanhemmat kaksi tuntia poissa, ihan saavat itseään syyttää). Silti: missä vaiheessa ihmisen elämään astuu sellainen mahdollisuus, että voisi paitsi (i) siivota omat jälkensä kunnolla ja (ii) kun siinä siivoamisen tiimellyksessä jo on, hoitaisi saman tien koko alueen kuntoon, vaikkeivät kaikki mehupurkit omilta jäljiltä olisikaan?

Kyllä siinä aika kauan menee. Oman kokemukseni mukaan miehillä keskimääräinen aika on 35 vuotta ja naisilla vähän vähemmän. Aika paljonkin vähemmän: tytär korjaa kyllä yleensä leipomustensa jäljiltä keittiön ja on korjannut pienestä pitäen.

*

Tosin kun nyt ryhdyin oikein ajattelemaan asiaa, se voi johtua siitä, että perheessä on ollut käytössä kaksoisstandardit kuten yhteiskunnassa laajemminkin: pojilta ja tytöiltä vaaditaan eri asioita. Tytöt ovat monissa asioissa pätevämpiä, mistä syystä heiltä myös vaaditaan enemmän, oli se reilua tai ei. Vai vaaditaanko heiltä siksi, että ovat tyttöjä, sekin on mahdollista.

No, asiat ovat harvemmin noin suoraviivaisia saati tiedostettuja. Meillä meni ehkä niin, että koska tytär on ollut pienestä pitäen kova leipomaan, niin jossain vaiheessa ymmärsimme vaatia, että saa leipoa juu, mutta sillä ehdolla, että jäljet myös siivotaan. Tämä on sitten iskostunut häneen jossain määrin. Pojat sen sijaan eivät ole koskaan tehneet ruokaa tai leiponeet – paitsi nyt teini-iässä kun on saatava päivittäinen jauheliha-annos (yök). Ja se ruuanlaitto yleensä tapahtuu sellaisiin vuorokaudenaikoihin, ettemme ole nalkuttamassa asiasta juuri sillä hetkellä. Myöhemmin ei jaksa, ja ylipäänsä pääsee helpommalla jos siivoaa itse, kuten em. esimerkki osoittaa.

Toivossa on kuitenkin hyvä elää. Ehkä vielä joskus itse kukin oppii siivoamaan ja voi siivota myös muiden jälkiä yhteisen hyvän edistämiseksi. Se on pitkä tie. Itse osaan sen jo nykyään, mutta siinäkin on kyllä osa sitä, että tiedän siivoamiseni miellyttävän vaimoa – siivoaminen ei siis lähde ihan pelkästään pyyteettömistä motiiveista edelleenkään.

*

Ihan pian tilanne ei valitettavasti helpota, sillä perheeseen ollaan saamassa uusi ruuanlaittaja.

Yläkoulu on nyt nimittäin korkattu nyt myös nuorimmaisen voimin. Heti ensimmäisellä viikolla edessä oli uusia, hyvin haastavia tehtäviä. Alkoi esimerkiksi kotitalous (opettakaa niitä siivoamaan!). Jälkikasvun tehtäväksi lankesi ensimmäisellä tunnilla ”hakea mansikat”. Ne siis haettiin viereiseltä pöydältä ja kaadettiin omaan kulhoon.

Näin hän varsin onnistuneesti tekikin.

Oi isänmaa, ollos huoleton, poikas valveil' on!

Työn raskaan raataja

Tämä viikko on mennyt täysin rakennushommissa, niin ettei ole ehtinyt oikeastaan mitään muuta. Aamulla kahdeksaksi työmaalle ja kun sitten pääsee takaisin kotiin kello on helposti kuusi. Siinä vaiheessa on niin väsynyt, ettei jaksa yhtään mitään.

Mutta pakko on, sillä nk. normityöt on kuitenkin hoidettava. Niinpä kello on paljon kun lopulta kaatuu sänkyyn ja laittaa herätyksen kuudeksi että ehtii aamulla ennen raksaa tekemään edes jotain.

No, tilanne on väliaikainen ja ihan itse valittu. Enkä siis valita: pidän niistä töistä ja kunhan nämä muutamat hommat saadaan ensi viikolla valmiiksi, niin sitten ei tarvita enää ulkopuolisia ukkoja työmaalle, mikä helpottaa kun ei tarvitse olla kiinni muiden aikatauluissa. Voi tehdä omaan tahtiin.

*

Ja miten tämä liittyy teiniblogiin? Ai sillä tavalla, että teinejä ei ole paljon työmaalla näkynyt? No ei ole näkynyt, se on totta (tytär lupasi sentään tulla restauroimaan ikkunoita viikonloppuna, koska on ehtinyt jo tuhlata kaikki kesätyörahansa laukkuihin ja vaatteisiin sekä sampanjaan,  kuten kunnon nuoren neidon kuuluukin). Mutta ei, se ei ollut tämän valitusvirren aihe. Vaan se, että miten ihmeessä ihmiset, jotka käyvät tavallisissa päivätöissä, näkevät ikinä jälkikasvuaan?

En ymmärrä.

Saati että miten te jaksatte sitten illalla viedä niitä lapsia harrastuksiin tai tehdä niille ruokaa tai kysyä että mitä kuuluu? Käytättekö te jotain pillereitä? Vai onko teillä vain poikkeuksellisen hyvä kunto?

Entäpä sitten sellaiset aikuiset, jotka tekevät hyvin liikkuvaa tai muuten poikkeuksellisen vaativaa työtä, jossa tehdään ympäripyöreitä päiviä? Onko heillä edes tietoa lastensa lukumäärästä tai iästä, mielipiteistä puhumattakaan? Vaikea uskoa.

*

Olen siis näiden kahden viime viikon aikana ymmärtänyt, kuinka monella tavalla etuoikeutettu olen, kun saan tehdä töitä kotona. Totta kyllä, olen henkisesti suuren osan päivästä jossain ihan muualla, näppäimistön takana. Mutta silti kuulen mitä ympärillä tapahtuu, pystyn vastaamaan jos kysytään, saan moikata kun lapset tulevat koulusta ja huomaan, jos he ovat esimerkiksi hukanneet päänsä koulumatkalla (niinkin voi käydä ja käy).

Niinpä haluan nostaa hattua teille kaikille päivätöissä käyville, jotka vielä sen pitkän päivän jälkeen jaksatte huolehtia siitä, että lapset, teinitkin, tulevat vaatetetuksi, syötetyksi, paheksutuksi, neuvotuksi, ojennetuksi, rakastetuksi sekä kuljetetuksi. Respektiä. Well done!

(Mainittakoon, että mun tää kahden viikon työ on ollut poikkeuksellisen fyysistä ja raskasta, ojan kaivuuta ja betonin piikkaamista, joten ehkä sekin vaikuttaa hieman tähän väsyneeseen tyrmistykseeni oikeasta työelämästä.)

Pelastusalan töissä

Eilen se sitten vihdoin alkoi. Ammattikoulu nimittäin. (Muut koulut alkavat meillä vasta ensi viikolla). Meidän nuoriso meni lvi-linjalle eli hänestä tulee putkimies. Se on hyvä ammatti: töitä riittää ja palkkauskin on ihan kohtuullista, ainakin jos jotain voi päätellä putkimiesten laskuista.

Huvittavaa eilisessä oli, että samaan aikaan kun tuleva putkimiehemme kokoontui tapaamaan uusia luokkakavereitaan siistiin auditorioon (päivä kesti kaksi tuntia), minä paiskin seitsemästä neljään putkihommia. Remontoin nimittäin vanhaa taloa, jonka hankimme kesällä Turusta. Siinä pitää tehdä kaikki uusiksi. Viime viikon tein salaojia, joka ei ole ihan putkimieshommaa mutta sinne päin. Ja nyt eilen tein ihan sitä ihtiään. Olin jo kolmatta päivää kellarissa piikkaamassa vanhaa betonilattiaa auki, jotta saadaan sinne uudet viemäri- ja vesiputket.

Pahuksen kovaa hommaa, voin kertoa. Se pora painaa melkein kymmenen kiloa ja sitä kun pitää erilaisissa asennoissa kahdeksan tuntia, niin tulee äitiä ikävä. Siksikin olemme hyvin tyytyväisiä pojan ammatinvalinnasta. Jos hänelle nyt sitten vihdoin tulisi äitiä ikävä, kun muuten ei ole pariin vuoteen tullut. Eikä isääkään, sen puoleen.

Huvittavaa oli sekin, että kun jälkikasvu taisi haluta sellaisen ammatin, joka olisi mahdollisimman kaukana siitä mitä hänen vanhempansa tekevät, niin ei se näköjään ihan onnistunut. Samassa viemäriojassa ollaan! Like father like son!

On myös muuten onni, ettei lvi-alaa mainosteta juuri tällä piikkaustyöllä, joka sekin siihen kyllä kuuluu. Voisi meinaan olla melko vähän hakijoita. Vaikka eihän putkimiehenkään homma toki yleensä ihan sitä ole.

Tavallisesti se on sellaista Jeesus-hommaa. Tai pelastajahommaa nyt kuitenkin: Kun vesiputket ovat jouluaattona jäässä ja putkimies pelastaa joulun. Tai kun on kauhia hätä, vessa tukossa ja putkimies pelastaa housut.

*

Suuri muutos tässä joka tapauksessa on nyt tapahtunut, kukon askel eteenpäin. Me vanhemmat voimme huoahtaa helpotuksesta, kun peruskoulu on ohi ja on päästy kunnialla seuraavaan kouluun. Ja nuorison näkökulmasta ilmassa oli selvästi samaa innostusta: että nyt se pahuksen pakkopulla on ohi ja saa tehdä sitä minkä on itse valinnut. Se on hieno tunne.

Muutenkin tässä on ollut aikuistumista ilmassa (paitsi minun kohdallani, koska latasin Pokémonin kännykkään). Ihan on puhuttu järkeviä lauseita monta kertaa päivässä ja kerran syöty samassa pöydässä muiden kanssa. Eilen mummi kertoi, että nuoriso oli käynyt kylässä ja siivonnut alakerran ja tehnyt jotain pikkutehtäviä – rahaa vastaan toki, mutta niin oli diilikin.

Olisiko… Voisiko… Ei kai vain… Orastavaa…

Nojaa, kuopus aloittaa seiskan viikon päästä joten vielä kerran, pojat! Do your best!

Pitkuudella on väliä

Helposti tässä aikuisena kasvaa marttyyriksi, kun joutuu katselemaan nuorison edesottamuksia ja pöyristymään päivästä toiseen, kuinka väärällä tavalla nuoriso elää ja oleilee verrattuna siihen, mikä on oikea tapa eli se, mitä itse edustaa.

Siis tarkoitan niitä hetkiä, kun soittelee yöllä nuoren perään tai koettaa saada tätä tekemään kotiöitä tai töitä. Tai kun siivoa toisen jälkiä tai katselee, kuinka taas tapahtui jotain, mitä ei olisi pitänyt tapahtua.

Että on se aikuisena oleminen vaan raskasta, jaa jaa, haudan lepoon kun pääsis.

Mutta nuorisolla vasta vaikeaa onkin! Aikuisten huolet ovat pieniä ja mitättömiä niihin verrattuna. Siis jossain määrin ihan oikeastikin. Koko ajan tapahtuu kaikenlaista mullistavaa elämässä. Tai mikä pahinta: ei  tapahdu. Ajatellaan nyt vaikka sellaista tuiki tavallista asiaa kuin pituuskasvu.

Nuorten maailmassa mikään ei ole kamalampaa kuin se, että ei ole samanlainen kuin muut. Vasta kun on keskiverto, on täydellinen. Kun ei erotu juuri mitenkään massasta, asiat ovat hyvin. Kun ei herätä huomiota, elämä rullaa.

Keskivertona oleminen vain on pirun vaikeaa, koska keskiverto tarkoittaa määritelmällisesti sitä, että on siinä keskellä. Eli janan kummastakin päästä löytyy porukkaa. Ja jonkun täytyy sitten myös olla se janojen ääripäiden tyyppi, ei siinä mikään auta.

*

Meillä tämä keskivertoisuuden toive on kaikkien poikien kohdalla kulminoitunut pituuteen. Siis siihen, että miksi se helevetin pituuskasvu vaan antaa odottaa itseään. Jokainen pojista on ollut luokkansa lyhimpiä ja jokainen on mielessään itkenyt sitä, että tästä ei tuu mitään, apua, mä jään 160-senttiseksi (anteeksi 160-senttiset).

Eikä siinä ole auttanut vakuuttaa, että kyllä se kasvu sieltä aikanaan tulee ja että hei oonko kertonu, että isin isoisä kasvoi vielä armeijassakin pari senttiä, eikös ollut hauska ja lohduttava juttu, mitä!

No ei ollut, koska siinä vaiheessa ihminen on jo niin vanha, että eläkkeelle joutaisi. Pituuskasvu tarvitaan nyt, tarjoilija yksi sellainen!

Eikä sekään auta, että vakuuttaa, että kyllä sinusta tulee vielä minuakin pidempi (olen 182 cm), koska se ei ole uskottavaa. Vaikka totta se toki on: esikoinen, 20 v., on minua selvästi pidempi. MUTTA KUN SE KASVU ALKAA VASTA KUN MENEE KASILLE TAI PERÄTI YSILLE JA KUKA VOI ODOTTAA NIIN KAUAN!!!!!

Niinpä. Ymmärrän. Eikä sille voi tehdä mitään. Olen pahoillani, lapset. Tuollaiset geenit. Koettakaa kestää. I feel the pain. Sellaista se minullakin oli.

Ja tiedän: jostain syystä pituus, kuten epäilemättä myös paino sekä kaikki muutkin ulkonäköön liittyvät seikat, kuuluvat niihin asioihin, joista koulukaverit huomauttelevat. Ihmiskunta ei siitä asiasta ole tainnut paljon kehittyä sitten omien kouluaikojeni.

Sääli. Mutta kyllä se siitä aikuisikään mennessä helpottaa! (You wish)

Kärsi, kärsi...

Vuorokausirytmeistä, osa CMXXVII:

Yöllä heräsin siihen, kun vaimo tappeli puhelimessa  nuorison kanssa kotiin tulemisesta. Kello oli kaksi ja oli sovittu että tullaan ihmisten aikoihin (kello kaksi ei ole sitä). Viimein kello neljä heidän armonsa suvaitsivat saapua soopeliturkeissaan. Vaimo kävi siinä sitten aika kuumana, ihan syystä. (Mua ei päästetä kernaasti näihin riitoihin, koska käyn vielä kuumempana, mikä etenkin näin helleaikaan on ongelmallista. Ihan on talossa kyllin lämmintä muutenkin.)

Turhaa se tappelu tietenkin oli, mutta kiusa se on pienikin kiusa. Silti: aamuyö kello neljä. Voi Huokaus.

Ei jumankauta ollut meinaan imeväistenkään kanssa näin kelvottomia vuorokausirytmejä. Tai no, ehkä olikin. Onneksi aika kultaa muistot, koska on niin, että jokaisessa iässä on paitsi hyvät, myös ikävät puolensa. Vauvahelvetissä toivoo, että lapset kasvaisivat isoiksi, ja kun ne on isoja, haikailee menneitä vaaleanpunaisia vuosia (jotka oikeasti olivat ruskeita, pissankeltaisia sekä oksennuksen valkoisia).

*

Joka tapauksessa: Tällä hetkellä en odota mitään niin paljon kuin koulun alkamista. Sitä, kuinka se alkaa hähhähhää joka aamu kello kahdeksan ja kuinka vahingoniloinen olenkaan. Ja iloinen, sillä se rauhoittaa myös muun ihmiskunnan elämänrytmin. Ammattikoulun hyvä puoli on käsittääkseni myös se, että päivät ovat pitkiä ja siellä ihan oikeasti tehdään jotain, eli hyvällä tuurilla ollaan sitten illalla vähän väsyneitä myös.

Pari viikkoa vielä.

Sitä odotellessa olen ottanut raamatullisen asenteen ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Perhekruunustamme tulee tosi kirkas, sellainen joka säihkyy vastaantulijoiden silmiin ja sokaisee heidät. Vastaantulijat voivat vain miettiä, että aijjaa, noilla taitaa olla teini-ikäisiä kotona. Ja sitten ne kaivavat taskusta muutaman kolikon ja antavat ihan silkasta säälistä meille, että voimme ostaa jotain lohduttavaa kuten suklaata tai olutta.

Lopuksi myyn sen kruunun miljoonalla ja ostan rahoilla hyvin ansaitun ulkomaanmatkan kahdelle (jonne tosin emme voi mennä, koska taloa ei voi jättää tyhjilleen).

Suunnitelma on täydellinen. Olen hionut sitä koko kesän.

Lapsityövoimaa

Lapset ovat mahtavia työntekijöitä siksi, että he voivat käyttää helposti kolme tuntia sellaisen työn välttelemiseen ja voivottelemiseen, jonka tekemiseen menisi vartti. Tämä pätee toki myös läksyissä ja etenkin kokeisiin lukemisessa.

Lasten työhistoria menee suurin piirtein niin, että hyötynäkökulmasta olisi viisainta maksaa heille 18 ikävuoteen saakka siitä, etteivät he tee mitään. Sillä keinoin asiat sujuisivat nopeasti ja hyvin. Toisaalta sitten ne eivät oppisi mitään. Eli on vain jaksettava opastaa, neuvoa ja tehdä mukana vaikka se kuinka hidastaisi.

Tältä kesältä on nyt pari lapsityökokemusta, jotka täten juhlallisesti jaan.

*

Kävi niin, että ostimme Turusta vanhan omakotitalon, jota tässä nyt pikku hiljaa alamme remontoida. Työtä riittää.

Mutta ei siinä vielä kaikki: Teini ilmoitti, että voisi tulla auttamaan – siis toki korvausta vastaan mutta kuitenkin. Taustalla oli, että tyttöystävä oli mennyt niin ikään töihin pariksi viikoksi eikä siis ollut maisemissa. Näin jäi aikaa myös tällaisiin porvarillisempiin harrastuksiin.

Mutta se oli tietenkin oikein mukavaa. On aina ilo maksaa lapselle siitä, että hän tekee työtä. Lapsi oppii, että otsa hiessä on leipä ansaittaman ja parhaassa tapauksessa työstä on jopa hyötyä. Joka tapauksessa niin, että koska rahaa tavalla tai toisella kuitenkin tunkee jälkikasvulle, niin on miellyttävää, jos sen vastineeksi saa jotain.

Itse asiassa meidän perheessä on harrastettu tämänkaltaista työvoimapolitiikkaa pienestä pitäen. Se on ollut helppoa, koska aina on ollut remonttia menossa ja ellei, niin ainakin nurmikonleikkuuta tai polttopuiden kantoa on tarjolla. Mutta ei se helppoa ole, työnteon opettelu. Erityisesti kaikenlainen fyysinen työ tuntuu olevan hankalaa ihan riippumatta iästä. Ei oikein jaksettaisi ryhtyä ja jotenkin mikä tahansa muu työ tuntuisi mukavammalta. Ja tokihan raksahommat ovat raskaita, myönnetään. Mutta kaikkeen tottuu kun hetken tekee. Ja kukin mittansa mukaan: alle vuoden ikäiset voivat kantaa viiden tiilen sijaan vaikka vain yhden. Sen voi laittaa kontatessa selkään.

Asiaan: teinin kanssa siis talolle hommiin. Lopputuloksena oli oikein hyvä muutamatuntinen. Aluksi oli tahti vähän hidasta, mutta kun äiti kantoi suurempia määriä roskaa ja lautoja kuin lapsi, niin se kannusti ottamaan vähän isompia sylyksiä. Siinä oppi sitäkin, että työn tarkoituksena on saada asioita aikaiseksi ja tästä sitten saa korvauksen. Työn ideana ei ole kuluttaa aikaa ja saada korvausta menetetystä vapaa-ajasta.

Luulen, että hän tulee toistekin ja kun pääsee makuun niin kukaties enemmän. (Ja hän sitä paitsi teki myös sellaisen vanhempien näkökulmasta pelottavan huomion, että meillä on nyt jonkin aikaa Turussa talo, joka vain odottaa häntä puutarhajuhliin…)

*

Ja se toinen lapsityökokemus:

Myös kuopus loihe lausumaan viikko sitten (odottamattomasti), että haluaisi töitä. Ja mehän heti keksimme monta asiaa, jotka pitäisi tehdä, vaan kun mikään ei oikein kelvannut. Oli hikivaaraa ilmassa. Lopulta hän sai kakistettua, että haluaisi sellaisiin oikeisiin töihin.

Ja mitähän ne ovat?

No esimerkiksi mun työ olisi kelvannut, koska siinä vain istutaan kotona päätteellä. Oikeastaan se ei eroa juurikaan siitä mitä hän tekee nytkin, paitsi että minulle maksetaan tästä. Myös isosiskon kesätyö marjanmyyjänä olisi mitenkuten kelvannut, koska siinäkin vain istutaan. Sen sijaan kaikenlainen kantaminen oli aika out.

Mitä tästä pitäisi päätellä? Ainakin, että jonkin verran on vielä tietä edessä ennen kuin sitä poikaa kannattaa palkata ojankaivuhommiin. Mutta ehkä oma esimerkki - muualla kuin päätteen edessä - lopulta kantaa hedelmää. Uskon niin. Esimerkin voima on ihmeellinen. Asia, joka pitäisi muistaa ihan kaikessa, siis IHAN kaikessa.