|
Roope Lipasti
-
Työn raskaan raataja
8.2.2010 kello 17:24 Roope Lipasti
Huhhuh. Melkoista matalaliitoa viimeiset kolme viikkoa. Sama juttu joka vuosi. Tammikuussa kun arki pyörähtää käyntiin, tulee suuri työpiikki, kun kaikki haluavat samaan aikaan tehdä lehtiään. Sitten se aina tasaantuu ja seuraava piikki tulee kesällä, kun kaikki lähtevät lomalle ja työntävät työnsä minulle siksi aikaa. Kolmas piikki on joulun alla, jolloin pitää saada pöytä puhtaaksi vuoden töistä.
Ja seuraavana vuonna jälleen uusiksi. Usein yrittäjien tai freelancereiden arkea pelätään siksi, että se on arvaamatonta. Arkea, jossa mikään ei ole varmaa. Mutta mitä kauemmin tässä on näitä hommia tehnyt, sitä selkeämmin on huomannut, että varmaa ei ole missään. Yrittäjän arki on ihan yhtä varmaa tai epävarmaa kuin kenen tahansa muun, itse asiassa ehkä jopa aavistuksen varmempaa, sillä tässä on ikään kuin henkisesti tottunut tiettyyn tulevaisuuden utuisuuteen.
Epävarmuudesta saatiin tänään viitteitä täälläpäin maailmaa, kun Nokia ilmoitti, että Salon tehtaalta saa lähteä kävelemään miltei 300 työntekijää. Ei hyvältä kuulosta tämänkään vuoden alku. Ja madonlukuja on ilmeisesti odotettavissa melkoisesti lisää lähiaikoina.
Toisaalta Nokian tilanteeseen löytyy mukavan myönteinen analyysi täältä. Kannattaa muuten ylipäänsä seurata hra Isokallion maanantaisia kolumneja, ne ovat ihan omaa luokkaansa mitä tulee talouden makrorakenteiden vääntämiseen rautalangasta. Soisi poliitikkojenkin lukevan.
Vaikka mitäs se nyt tietää, itsekin sai kenkää Nokiasta…
-
Isoveli jäävalvoo
4.2.2010 kello 21:13 Roope Lipasti
Nyt on sitten kansalaisvelvollisuus suoritettu. Olin illan jäävalvojana paikallisella kentällä; minulla oli tämä yksi ainoa pieti, jonka senkin kerran jo unohdin, mutta kai tästä silti jonkinlaisen Mannerheimin ristin mitalin saa?
Olisi ainakin syytä, sillä olin kolme tuntia luistimilla, siitä kaksi tuntia hippaa ja viimeisen tunnin pelasin pikkupoikien kanssa kiekkoa (minä en saanut tehdä maaleja, mikä oli epäreilua).
Oli oikein mukavaa, kiitos kysymästä, mutta nyt on sellainen kokonaisvaltainen turtuus (voiko sen taivuttaa noin jos on turtana?). Puolet lapsista oli mukana, mutta epäilen, että he eivät ole yhtä kehäraakkeja.
Mutta kuntoa tarvitaan, sillä pian (16.2.) on Pohjois-Korean suuren johtajan Kim Jong-ilin 68-vuotissynttärit, joita Pohjois-Korean uutistoimiston mukaan vietetään Suomessa hyvinkin koreasti - jos ilmaisu sallitaan tässä tapauksessa. Luulen, että se ei sovi sohvaperunoille, sillä suuren Neron kunnioitus vaatii fyysistä ja henkistä kanttia! Uutinen asiasta löytyy täältä.
Ja kyllä, moinen suomalainen tyyppi on olemassa, hänen sivuilleen pääsee täältä
-
Toimittaja työssään
30.1.2010 kello 08:40 Roope Lipasti
Olipa viikko: eikä se edes vielä loppunut, nyt lähden keikalle metsään, jossa on hulluja retkeilijöitä lumikenkien kanssa vaeltamassa paikallisella luonnonsuojelualueella (hulluja heistä tekee se, että ovat kaksi yötä siellä 20 asteen pakkasessa). Sen jälkeen vielä Poriin tekemään repparia poikien kuoroleiristä. Sitten alkaa viikko olla pulkassa.
Mutta kuten noistakin jo huomaa, toimittajan työssä on mielenkiintoiset puolensa – saa tavata monenmoisia ihmisiä. Tällä viikolla kaikkein mieleenpainuvin oli inkerinsuomalainen mummo, jonka elämäntarinaa kävin onkimassa alkuviikosta.
Hän oli oikein iloinen, tyytyväinen ja elämänmyönteinen nainen. Vaan mitä siihen elämäntarinaan kuului? Seitsenvuotiaana hänet oli rahdattu natsien vankileirille Berliinin lähistölle. Mennessä väkeä oli kuollut kuin kärpäsiä ja tiet olivat täynnä ruumiita. Ruokavalion yhden perustan muodosti ruoho. Sittemmin vuoroin vainosi Stalin ja vuoroin piti olla Virossa maan alla piilossa.
Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin kääntyi hyväksi. Perhe vietti Virossa suurimman osan elämäänsä ja lopuksi he sitten muuttivat Suomeen, kun Koivisto antoi siihen mahdollisuuden. Lapsenlapset ovat nyt suomalaisia ylioppilaita ja lapsenlapsenlapsikin jo on.
Mutta polttohautausta hän ei halua. Ja miksi ei? Koska lapsena näki kuinka ruumiita laitettiin liukuhihnalle ja siitä edelleen krematorioon.
Eivätkä ne kaikki olleet vielä ihan kuolleita.
-
Unimatkailua
27.1.2010 kello 07:50 Roope Lipasti
Tällaisina päivinä kun on niin pirun kylmä, on hyvä päästä toisinaan vähän etelän lämpöön. Itse olin viime yönä Etelä-Amerikassa saakka. Matkailimme ilmeisesti Amazonilla, jossa kävimme myös uimassa. Vesi oli lämmintä, joskin aika likaista, ja sitten siellä oli pirusti hyttysiä ja vähän pelotti, että joessa olisi pirajoita.
Mutta ottaen huomioon matkan hinnan (0,-) pienet epätäydellisyydet matkajärjestelyissä sallittakoon. Sitä paitsi itse matka oli paljon miellyttävämpi kuin jos sinne olisi tarvinnut oikealla lentokoneella lennellä. Takaisinkin pääsi ihan vain avaamalla silmät.
Olemme täällä tosin haaveilleet ihan oikeastakin etelänmatkasta, koko perheen voimin. Kukaan meistä kun ei ole koskaan ollut. Asiassa on muutama mutta. Ensinnäkin maksaa aika lailla kun kuusi ihmistä matkustaa. Toiseksi mahdollinen matkustaminen pitäisi ajoittaa niin, että siitä olisi kaikille iloa. Toisin sanoen sen pitäisi tapahtua aika pian: nyt nuorinkin jo jaksaisi istua koneessa ja osaisi nauttia elämyksestä – vastaavasti vanhempien ei tarvitsisi enää viettää lomaansa vaippoja vaihdellen. Toisesta päästä taas käy niin, että pian murkkuikäiset eivät enää suostu lähtemään mukaan.
Kauaa ei siis saisi jahkailla.
Toisaalta kysymys on valinnoista. Sillä rahalla saisi kaikenlaista muutakin. Tunnen monia perheitä, jotka käyttävät esimerkiksi matkusteluun paljon rahaa, mutta vastaavasti sitten painavat niska limassa töitä päivät pitkät. Se loma on heille sitten ikään kuin palkkio siitä raatamisesta. Toinen vaihtoehto – kuulumme itse tähän koulukuntaan – on olla tekemättä niin paljon töitä, jolloin ei tarvitse sitä lomaakaan niin ihmeemmin. Elää siis lunkimmin noin niin kuin yleensä ottaen.
Molemmissa on ehkä puolensa ja kenties sen verran kannattaisi puolin ja toisin joustaa, että me kävisimme kerran elämässä siellä etelässä ja ne raatajat kokeilisivat, miltä tuntuu, kun on kotona ihmisten aikoihin, eikä ole erityisempi kiire mihinkään.
-
Kultainen sääntö
25.1.2010 kello 08:07 Roope Lipasti
Kutakuinkin aina kun maailmalla joku hullu yrittää räjäyttää lentokoneen tai onnistuu siinä, taustalla on uskonnollinen fanaattisuus. Ja yhtä usein kyse on islamilaisesta fanaattisuudesta.
Se on niin jokapäiväistä, että siihen on jo ihan turtunut. Kolikon toinen puoli on se, että vastaavasti tuntuu kuin me kaikki muut olisimme tolkuissamme.
Vaan kuinka mahtaa olla? Tänään kolmasluokkalainen lähti kouluun ja vaatteita pukiessaan leuhki, kuinka oli lukenut uskonnon läksyn hyvin. Intoa puhkuen hän ilmoitti:
- Mä osaan kultaisen säännön ulkoa!
- Mikäs se on?
- Rakasta jumalaa yli kaiken ja lähimmäisiä niin kuin itseäsi.
No joo… Sikäli kuin ei inhoa itseään, tuo lauseen jälkimmäinen osa lienee hyväksyttävissä, mutta että pitäisi rakastaa jumalaa yli kaiken? Enemmän kuin perhettä? Enemmän kuin muiden ihmisten elämää ehkä? Enemmän kuin omaa elämää? Ei se ihan terveeltä kuulosta ja koulussa sitä näköjään opetetaan.
Toinen esimerkki tuli tietenkin Ameriikasta: ohjusvalmistaja kaiversi aseisiin viittauksia Raamatun lauseisiin. Jos sellaisesta hyökkäyksestä sattuisi jäämään henkiin, olisi vaikea uskoa, ettei kyseessä ole lainkaan uskonnollissävytteinen sota.
Koululaiseen palatakseni: oli niillä lukkarissa sentään onneksi aika paljon enemmän matematiikkaa, englantia ja äidinkieltä. Mutta uskontoa ja ATK:ta oli yhtä paljon!
» Edellinen
» Seuraava
»
1
,
2
,
3
,
4
,
5
,
6
,
7
,
8
,
9
,
10
|
