Hiihdonopettaja Kari Maisniemi, 75: "Kun kolottaa, tietää tehneensä jotain"

Jaa
Kari Maisniemi, aikoo jatkaa hiihtämistä niin kauan kuin saa monot itse jalkaan. Lumilautailun ja temppuhiihtämisen hän on jättänyt taakseen.
Kari Maisniemellä on neljä aikuista lasta. Hänen uransa huippukohtia on ollut Werneri-hiihtokoulun kehittäminen.

”Opetan laskettelua Talman hiihtokoulussa Sipoossa neljänä päivänä viikossa. Tunteja on kuukaudessa noin 80. Päälle tulevat hiihdonopettajien koulutukset. Lasken myös opetuksen ulkopuolella, omaksi huvikseni. Meillä on täällä Talmassa hyvä laskuporukka. Ja kun tulee kevät, säntään laskemaan pohjoiseen tai Alpeille.

Aloitin laskemisen kahdeksanvuotiaana koti­ni läheisessä rinteessä Meilahdessa. Siihen aikaan rinne tampattiin ensin itse kuntoon ja sitten vasta laskettiin. Lätkä ei kiinnostanut, joten laskemisesta tuli nopeasti minun juttuni. Isäni piti huolen, että me lapset liikuimme tarpeeksi. Jo ihan pienenä hiihdimme Seurasaaren ympäri, ja isä piti kerrostalomme lapsille pesäpallotreenejä. Koulussa aloitin koriksen, mutta lopulta alppihiihto vei voiton. Omien lasteni kanssa kävimme laskettelureissuilla Suomessa, Ruotsissa ja Alpeilla. Jouluisin he saivat valita, ottavatko kasan rojua vai sukset ja laskettelumatkat. Aina he valitsivat laskemisen.

olin 39-vuotias, kun joku heitti, että susta voisi Kari tulla hyvä hiihdonopettaja. Siitä alkoi pitkä koulutusaika. Hiihtokoulun johtajaksi päädyin 64-vuotiaana, kun olin jo jäänyt eläkkeelle leipätyöstäni ja muita halukkaita ei löytynyt. Kaikki sanoivat, että työ on liian raskasta.

Tein urani mainonnan ja median tutkimuksessa ja totuin liike-elämässä siihen, että se on tulos tai ulos. Panin tavoitteeksi, että Talmasta tulee Suomen suurin lasten hiihtokoulu, ja kolmessa vuodessa liikevaihtomme kolminkertaistui. Vuonna 2010 saimme Vuoden hiihtokoulu -palkinnon. Sitä oli aika mukava käydä pokkaamassa.

Jouduin luopumaan johtajan pestistä, kun lonkkani murtui kaksi vuotta sitten. Vastaan kuitenkin edelleen hiihtokoulun toiminnan laadusta ja opettajien koulutuksesta. Hiihtokoulun opettajalla pitää olla rautainen pinna. Hermostua ei saa koskaan. Jos jonkun suksi ei sinä päivänä käänny kuin toiseen suuntaan, niin sitten ei. Lasten opettaminen on siitä mukavaa, että palautteen saa heti. On upeaa nähdä lasten onnistumisten ja oivallusten hetkiä.

Olen ehtinyt elämäni aikana opetella ja opettaa kolmea eri laskutekniikkaa. Sukset ovat kehit­tyneet vuosikymmenien aikana järkyttävästi, mikä on pitänyt mielenkiintoa yllä. On upeaa tuntea vauhti ja hallita suksia. Minua viehättää myös hiihtokoulun opetta­jien oma maailma. Joukossa on ihmisiä ojankaivajasta professoriin. Se on sama kuin saunassa: kaikki ovat läsnä vain omana itsenään, samalla viivalla. Täällä kaikki ovat vain hiihtäjiä.

Laskettelussa hyvä tekniikka korvaa voiman. Tässä iässä ei enää pysty laskemaan rataa sillä tempolla kuin 35 vuotta sitten, mutta perushiihtämiseen pystyvät kaikki iästä riippumatta. Jos joku miettii, voiko hiihtokouluun mennä vielä kuusikymppisenä, niin kyllä voi. Tervetuloa.

Temppuhiihtämisen ja lumilautailun olen kuitenkin lopettanut. Minulta on vuosien saatossa murtunut nilkka ja sääri, mennyt nivelkierukka, polvilumpio ja nivelristisiteet. Muutama vuosi sitten laskin pipessa ja tein mielestäni hyvän hypyn, mutta ponnistin vähän huonosti ja päädyin selälleni. Makasin maassa, henki ei kulkenut. Yksi pikkutyttö, huippulaskija, tuli sanomaan, että Kari hei, ei vanhan miehen pitäisi enää.

Ikä tuo tiettyä varovaisuutta, eli tyhmyys katoaa. Vanhempana osaa ottaa olosuhteet paremmin huomioon. Kun olin nuori, oli kiva vetää vaikeita, mustia rinteitä. Nykyisin tykkään laskea kivoja punaisia rinteitä, jotka vievät ja elävät. Eniten pidän Dolomiiteista Pohjois-Italiassa. Siellä on hyvää ruokaa, mutta mentaliteetti on eloisampi kuin vaikka Itävallassa.

Hiihdossa ollaan säiden armoilla. Kylmyyteen ja tuuleen ei koskaan totu, mutta pääasiassa se on silti pukeutumiskysymys. Pahinta on laskea kovassa lumipyryssä tai flat-valossa eli pilvisellä säällä, kun rinteen pinnanmuotojen lukeminen on mahdotonta. Olen nähnyt matkoillani useita vakaviakin siitä johtuvia onnettomuuksia, ja olen vuosia jättänyt tuolloin oman laskupäiväni väliin.

Parhaita kertoja ovat ne, kun aurinko paistaa ja rinteellä on mittaa. Rinteen pinnassa on sentti pehmeää lunta, ja tuntee, miten suksi oikein ui siinä ilman pakottamista. Ylhäällä näkee, että edessä on tilaa ja voi itse valita, minne laskee. Laskemisen jälkeen saa vielä istua tunnin kaksi hyvän ruoan äärellä. Se tunne on upea. Tässä iässä on vähän niin, että jos ei mistään kolota, sitten ei ole tehnyt mitään. Aion jatkaa hiihtämistä niin kauan kuin saan monot itse jalkaan. Vauhti tietenkin hidastuu ja rinteiden vaativuus laskee, mutta laskemisen nautinto pysyy.”

Suosittelemme myös näitä

Näin valitset lapselle laskettelusukset ja laudan

Näin valitset lapselle sukset

Voimisteluvalmentaja Anneli Laine-Näätänen: "Vanhemmat eivät aina ymmärrä, ettei kaikista ole huippu-urheilijaksi"

 

Avainsanat: 
Jaa