Stylisti Outi Broux: "Tässä iässä koen armoa ja tyytyväisyyttä"

Teksti: 
Kuvat: 
Jaa
Stylisti Outi Broux on kulkenut kipupisteiden ja onnistumisten kautta aina kohti uutta. Kauneusalan konkari toivoo, etteivät naiset tuomitsisi itseään harmauteen. Tärkeintä on oppia katsomaan itseään muiden silmin.
Outi Broux on stylisti, joka on tullut tutuksi muun muassa Tuhkimotarinat-ohjelmasta.

Onnellisuus tekee ihmisestä kauniin. Onnellisena haluaa olla hyvä itselleen ja muille. Silloin säteilee hyvää joka suuntaan.

Stylisti Outi Brouxille, 55, kauneus on koko elämä. Hän sanoo tulevansa fyysisesti pahoinvoivaksi ympäristössä, joka on epäharmoninen ja sieluton. Outi välttelee paikkoja, jotka on rakennettu käytännöllisyys edellä ja estetiikka unohtaen.

– Kun aistin kauneuden, aistin samalla rakkauden. Kun ihminen alkaa laiminlyödä itseään, se on usein merkki siitä, ettei enää välitä hyvinvoinnistaan.

Outi tunnetaan parhaiten television muodonmuutosohjelmista, muotilehtien kuvista ja seurapiirien luottomeikkaajana. Hän on yrittäjä, joka on tottunut tekemään kaksitoistatuntisia työpäiviä ja lentämään muodin metropolista toiseen. Täydellisen kauniissa sumusilmämeikissä, korkeissa koroissa ja tyllimekossa hänet on helppo kuvitella Pariisiin tai Milanoon.

Työminän lisäksi on monta muuta tarinaa. Outi sanoo elämänsä kulkeneen sykleissä, pettymysten, oivallusten, kipujen ja onnistumisten kautta uudistumiseen.

– Kuinka monta Outia ja kuinka monta pientä kuolemaa olenkaan tässä yhdessä fyysisessä ruumiissa, yhden ihmiselämän aikana kokenut.

Viimeinen silaus elämänmuutokselle. Siinä Outi on auttanut naisia televisio-ohjelma Tuhkimotarinoissa, jossa hän on ollut mukana jo kaksi kautta. Sarjan naiset ovat selvinneet vaikeista tapahtumista, kuten alkoholismista, lapsen menetyksestä tai sairaudesta.

Tuhkimoita stailatessaan Outi on auttanut näitä naisia hyvästelemään vanhan ja löytämään uuden itsevarmuuden. Samalla hän on ymmärtänyt kauneudesta tärkeän asian: Me emme kykene näkemään itseämme muiden silmin. Muut näkevät meidät kokonaisuutena, mutta peiliin katsoessamme muodostamme minäkuvan yksityiskohdista, kuten otsan juonteesta ja leveästä peukalonkynnestä.

– Jumitamme ajatuksessa, että emme voi käyttää mekkoa, syynä pattipolvi, jota kukaan muu ei edes huomaa. Sen sijaan meiltä jää näkemättä, että leveän pepun vieressä on upea vyötärö tai pömppömasun jatkeena mielettömät sääret.

Outi haastaa katsomaan peilikuvaa toisten silmin. Kun yrittää nähdä itsensä hyväksyen ja kannustaen, saa rohkeutta korostaa hyviä puoliaan. Tämän oivaltaminen vahvistaa uskoa omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin.

Outi Broux kuuluu niihin, joiden uravalinta oli selvä jo lapsena. Hän aloitti kauneuteen tutustumisen taaperona pistelemällä suuhunsa niin äidin meikkipussin sisällön kuin isoäidin nuppineulatkin. (Siitä onneksi selvittiin säikähdyksellä.)

Kun Outi oppi käyttämään saksia, hän teki ensimmäisen työnäytteensä leikkaamalla reiän isoäidin pöytäliinaan. Isoäiti ei ilahtunut, mutta Outi rakasti itse tekemäänsä pitsihametta. Isoäidin puuterikaappi oli pienen tytön taivas. Outi muistaa vieläkin sen makean, voimakkaan tuoksun.

Pikkusiskonsa kanssa Outi selasi Anttilan kuvastoa. Kenellä on tämän sivun ihanimmat vaatteet? Minkä tukan ottaisit? Koulussa Outi joutui jälki-istuntoon piirrettyään vihot täyteen tyttöjä prinsessamekoissa.

Lopullinen ahaa-elämys syntyi Turun kaupunginkirjaston lukusalissa. Siellä Outi sai ensimmäistä kertaa käteensä Vogue-lehden, ja ammatinvalinta oli selvä.

Koulunkäynnin Outi jätti kesken lukihäiriön ja kiusaamisen takia. Hän lähti oppikoulusta 16-vuotiaana, heti kun se lain mukaan oli mahdollista. Outi puhui itsensä muotikuvaajan assistentiksi ja lähti vuotta myöhemmin Hampuriin hiusnäytösten kampaajaksi.

Kauneus – kampaaminen, meikkaaminen ja pukeminen – ovat olleet Outin työ 38 vuotta. Vuosien varrella ammattitaito on kasvanut ja työnkuva laajentunut.

Juuri nyt hän on innostunut videoiden tekemisestä sosiaaliseen mediaan.

Pitkällä uralla jokainen uusi alku, uusi uskallus, on tuntunut suurelta tähtihetkeltä. Ensimmäisen meikkijutun julkaisu, ensimmäinen valokuvaajana tehty työ, ensimmäinen julkaistu video.

Outi asettaa tavoitteensa korkealle ja sulkee korvansa muiden mutinoilta.

– Olen tottunut arvosteluun. En ole tehnyt kompromisseja enkä pelännyt laittaa työtapoja uusiksi. Se ei ole aina miellyttänyt muita, Outi sanoo.

– Kovin kritiikki ja ainoa, mistä oikeasti välitän, on tullut itseltäni. Onnistumiset ovat antaneet itsevarmuutta.  Ne ovat kantaneet kohti seuraavia askelia.

Pimenevässä syysillassa, saunan lämpö iholla, ehtii miettiä monenlaisia asioita. Kuten sitä, millaista emäntää ripsipunkki toivoisi.

Tai sitä, millaiselta maailma näyttää sammaleessa elävän, millimetrin kymmenesosan kokoisen karhukaisen näkökulmasta. Tunteeko se itsensä yhtä pieneksi kuin ihminen tähtitaivaan alla, oman tuvan portailla. Katuvaloja ei ole, ei kauppoja eikä kaupungin ihmisiä. Helsinkiin on matkaa parisataa kilometriä.

Outin ostotarjous 20 vuotta tyhjillään olleesta autiotalosta Yläneellä Varsinais-Suomessa hyväksyttiin samana päivänä, kun lentokoneet lensivät päin kaksoistorneja New Yorkissa. Tilan piha rehotti villinä, ja talossa käyttökelpoista oli lähinnä hirsirunko.

Mahdottoman kuuloinen urakka oli juuri se, mitä Outi kaipasi. Kilpirauhasen vajaatoiminta oli saanut hänet uupumaan totaalisesti, ja keho oli kerännyt kolmekymmentä ylimääräistä kiloa painoa.

Outi ilmoitti asiakkailleen, ettei hetkeen matkusta töihin ulkomaille. Sitten hän kääri hihat ja tarttui vasaraan. 25 vuotta myöhemmin remontti on edelleen kesken, mutta se ei Outia haittaa.

– Pimeyden keskellä loistava tähtitaivas on uskomattoman kaunis. Ja koska naapureita ei ole näköetäisyydellä, voin istua saunan jälkeen alasti pihalla, jos siltä tuntuu.

Tämä onkin parasta Outin elämässä juuri nyt. Se, että hänellä on elämässään aikaa pohtia syntyjä syviä, kuulostella itseään ja asettaa ajatuksensa osaksi maailmankaikkeutta. Oman tuvan pihalla on niin hiljaista, että Outi kuulee veren kohinan aivoissaan.

Outi nauttii sammaleen tunnusta kumisaappaan alla. Hän on oppinut hakemaan onnea pienistä asioista. Lenkille lähtiessään hän saattaa ottaa mukaan videokameran, kuvata kaunista auringonlaskua ja antaa tuulen humista mikrofoniin.

– Naapurini vei minut vanhaan kuusimetsään, jossa kasvoi lumoavan kauniita, valtavan kokoisia kääpiä ja erivärisiä sammaleita. Niiden ihmetteleminen täytti minut hyvällä ololla.

Maalla päivän tärkein uutinen voi olla naapurista karannut kana. Ajatuksiaan ei pääse pakoon, kun ulkoisen informaation määrä on pieni.

– Työni on hektistä ja keskittyy muiden tarpeiden huomioimiseen. Maalla asuminen on vastapainoa sille. Saan olla luonnon keskellä ja jäsentää sitä, mitä minä tarvitsen.

Outi jakaa kotinsa koiriensa Sohvin, Ukon ja Viljon kanssa. Keväisin heillä on tapana kuunnella sammakoiden kurnutusta ja seurata muuttolintujen saapumista. Syysiltoina he makaavat sohvalla, ja jokainen koira kääntää vuorollaan mahansa emäntänsä rapsutettavaksi. Sen parempaa meditointia ei olekaan kuin aistia eläimen hengitys ja lämpö kättä vasten.

– He ovat minulle maailman täydellisimmät ja rakkaimmat kumppanit. Kun olen poissa kotoa, meitä kalvaa molemminpuolinen kaipuu toistemme luokse.

Outi on sinkku ja lapseton. Se on uhraus, jonka ura on häneltä vaatinut. Uuden puolison löytäminen tuntuu kaukaiselta.

– En kestä ottaa vastaan enää yhtään iskua.

Avioliittojen ja parisuhteiden kariutumiset ovat olleet kovia paikkoja. Usein syynä on ollut se, ettei Outi voi saada lapsia. Hän on iloinen entisten miestensä uusista perheistä, mutta oman surun läpikäyminen on vaatinut runsaasti itsetutkiskelua.

– On pitänyt antaa itselleen lupa pysähtyä itkemään. Olen myös pyrkinyt tarkastelemaan tuskallisia asioita objektiivisesti. En ole halunnut jäädä vellomaan menneisyyteen.

Silti keskenmenot ja adoptioluvan hylkääminen yrittäjän työhön vedoten ovat tuntuneet pieniltä kuolemilta. On ollut aika ennen ja aika niiden jälkeen.

Outi uskoo, että katkeroituminenkin on valinta.

– Ihminen voi päättää, näkeekö huonot puolet vai katsooko myös positiivisia seurauksia. Asiat satuttivat aikanaan ihan perhanasti, mutta nyt ajattelen, että ilman noita kokemuksia en olisi ymmärtänyt maailmasta tämänkään vertaa.

Häntä on helpottanut ajatus, etteivät kaikki vastoinkäymiset vahvista. Ihminen voi hajota palasiksi, mutta palaset voi myös korjata. Joskus uuden luominen vaatii vanhan rikkomista.

Keski-iässä on jo perspektiiviä, johon voi elämäänsä peilata. Viime vuonna Outi koki jälleen kerran luovansa nahkojaan. Vielä hän ei tiedä, millainen persoona muodonmuutoksesta kuoriutuu.

– Vähän jännittää, mutta olen kuin muksu innoissani siitä, mitä uusi Outi alkaa tehdä.

Jokainen uusi urapolku, parisuhde ja paikka on kääntänyt sivun Outin elämässä. Hän sanoo olevansa matkustaja, joka pysähtyy välillä ystävyyssuhteeseen tai kaupunkiin, mutta jatkaa ennen pitkää oman polkunsa kulkemista.

Vaihdevuosien ohittaminen tuntuu helpottavalta. Hormonimyrskyissä vitsit olivat välillä vähissä, mutta nyt olo on seesteinen.

– Tässä iässä koen armoa ja tyytyväisyyttä. En vertaa itseäni 18-vuotiaisiin enkä kolme- tai nelikymppisiin. Olen pedannut olon, jossa minä riitän omaan hyvään olooni.

Outi tietää, että moni nainen kokee muuttuvansa iän myötä näkymättömäksi. Se voi tuntua raskaalta, mutta Outin mielestä ei kannata luovuttaa. Sillä mikä sen kauheampaa kuin tuomita itsensä vuosikymmeniksi harmauteen. Nainen ei ole koskaan liian vanha saamaan kehuja kauniista koruista tai ihanista sukkahousuista.

Outi rohkaisee antamaan tilaa omalle persoonalle, joka iän myötä vahvistuu. Jos haluat pukeutua pinkkiin, niin anna mennä. Räisky ja iloitse!

– Ei aina tarvitse herätä euforisena, mutta ihailen Aira Samulinia, joka pukeutuu joka aamu niin kuin tämä päivä olisi viimeinen. 

 

Minun arkeni

Nautin eniten, kun saan toteuttaa visuaalisia päähänpistojani tavalla tai toisella. Luovuuteni toteuttaminen on minulle elinehto.
Arjessa vaikeinta on ajanhallinta.  Tekemistä on aivan liikaa suhteessa aikaan! Tarvisin todella jonkun jakamaan tämän kakun kanssani.
Ruokabravuurini on olematon ajanpuutteen vuoksi. Sinkkukokkaaminen jää usein ”mitä vaan nopeasti” -tasolle. Keliakia rajoittaa myös kokkaamistani.
En kestä sotkua, kaaosta tai välinpitä­mättömyyttä. Haaveilen alituiseen kodin­hoitajasta. Jos voittaisin lotossa, satsaisin häneen.
Urheilen, tai en enää. En voi rasittaa itseäni enempää. Hyötyliikuntaa ja kävely­lenkkejä teen päivittäin.
En ole koskaan lasketellut. Se olisi yrittäjälle liian iso riski. En ole myöskään koskaan omistanut uutta autoa enkä saanut koulun päättötodistusta.
Kauneinta kodissani on rauha.
Inspiroidun vaikka mistä. Ruokin inspistä hallitusti, sillä ideat, joita en voi toteuttaa, aiheuttavat ahdistavan turhautumisen tunteen.
Satsaan hyvinvointiini henkisesti ja fyysisesti, jotta pystyn pitämään itsestäni huolta ja säilyttämään työkyvyn.

 

Suosittelemme myös näitä:

Jaa