Amerikkalaisopettaja Tim Walker: "Opettajien ja oppilaiden hyvinvointi kulkee käsi kädessä"

Jaa
Kun amerikkalainen opettaja Tim Walker muutti Suomeen, hän äimisteli kahvitauolla istuvia kollegoita ja yksin kouluun kulkevia ekaluokkalaisia. Nykyisin hän on suomalaisen koulujärjestelmän suuri fani.
Tim Walker on opettaja, joka kirjoittaa Taught by Finland -blogia. Suomi-kokemuksista kertova Lost in Finland (Schildts & Söderströms) julkaistiin lokakuussa 2016.

Kun Tim Walker, 29, tervehtii, hän ei kysy, mitä kuuluu. Kolmen Suomi-vuoden jälkeen kohteliaisuusfraasin pois jättäminen alkaa tuntua jo lähes luonnolliselta.

Kun yhdysvaltalainen Tim alun perin tuli Suomeen, hän kyseli how are you jokaiselta kohtaamaltaan ihmiseltä. Sitten hän oppi, että joku saattaa nolostua kysymyksestä aivan kamalasti (Hesburgerin myyjä) tai alkaa tilittää unihäiriöistään (naispuolinen perhetuttava).

Nyt Tim on jopa huomannut ajattelevansa kysymyksestä kuin suomalainen: Mitä tuokin tuossa mielistelee? Ei sitä oikeasti kuitenkaan kiinnosta.

– Kun hiljattain eräässä tapahtumassa kaksi minulle lähes tuntematonta ihmistä tervehti sanomalla Hi, Tim, how are you, se tuntui limaiselta. Samassa tajusin, että juuri tältä suomalaisista on tuntunut, kun he ovat kohdanneet minut, Tim nauraa.

Tänä syksynä julkaistiin Timin kirja Lost in Finland, jossa hän katselee kulttuurimme kummallisuuksia amerikkalaisen näkökulmasta ja nauraa sekä itselleen että meille.

Mukana ovat muun muassa seuraavat tärkeät läksyt: Älä koskaan ota työpaikalla toisen kahvimukia. Vaikka sukupuolten tasa-arvosta ollaan muuten ylpeitä, miehet eivät saa sisustaa. Asuntovaunu pihalla ei tarkoita, että on köyhä. Suomalaista voi tervehtiä vain kerran päivässä, ellei tahdo ylitervehtijän leimaa. Lakanoiden viikkaamiseen tarvitaan kaksi ihmistä, ja on monen monta asiaa, jotka voi tehdä oikein vain yhdellä tavalla.

– Kaikella kunnioituksella, mietin usein, miten ihmeessä päädyin tänne.

Samalla kun Tim on opetellut ymmärtämään suomalaisuutta, hän on sukeltanut ainakin yhtä syvälle koulutusjärjestelmäämme. Se on hänen työtään. Tim kirjoittaa suomalaisesta koulusta Taught by Finland -blogiinsa sekä yhdysvaltalaiseen aikakauslehteen ja verkkojulkaisuun The Atlanticiin. Tekstit tavoittavat lukijoita maailman eri kolkista.

Elokuussa Tim jakoi Facebook-sivullaan tekstin, jossa hän vertasi suomalaista, leikkiä ja omassa tahdissa oppimista korostavaa esikoulua amerikkalaiseen, jossa jokaisen esikoululaisen on pakko oppia lukemaan.

Juttu keräsi tykkäyksiä ja jakoja yhteensä yli 800 000 kappaletta.

”Juuri tämän vuoksi päätin pitää nuorimmaiselleni kotikoulua, ja seuraan sivuasi, jotta saisin tietoa, miten hänen ikäisiään lapsia opetetaan Suomessa. Pidän erityisesti päivän aikana usein toistuvista tauoista”, kommentoi eräskin amerikkalaisäiti Timin Facebook-sivulla, jolla on yli 22 000 tykkääjää.

Joka viikko Tim saa useita sähköposteja, enimmäkseen Yhdysvalloista, ihmisiltä, jotka ovat kiinnostuneet suomalaisesta koulusta.

– Useimmat kysyvät, miten he voisivat päästä Suomeen vierailemaan ja opettamaan. He ovat valmiita isoihinkin uhrauksiin, että pääsisivät katsomaan koulutusjärjestelmää sisältäpäin.

Tim epäröi, mitä vastata kysyjille, sillä hän tietää, ettei kouluilla ole välttämättä mahdollisuutta vastaanottaa tulijoita. Esimerkiksi Timin entisessä työpaikassa helsinkiläisessä koulussa rehtori joutui jo rajoittamaan vierailijoiden määrää, jotta työrauha säilyisi.

Yksi koulussa poikennut vierailija oli Oscar-palkittu dokumentaristi Michael Moore, joka kuvasi elokuvaansa Where to Invade Next (2015). Hän tuli Suomeen selvittämään, mitä Amerikassa voitaisiin oppia suomalaisesta koulutusjärjestelmästä.

Tim oli yksi ihmisistä, joita Moore halusi haastatella. Moore kysyi muun muassa, kuinka opettajat tasapainottavat elämänsä työn ja perheen välillä. Se oli hyvä kysymys, sillä sitä tasapainoa Tim tuli Suomeen etsimään.

Kun Vilma astui bussiin ja käveli pitkin käytävää, minä punastuin, koska meikkeineen, vaaleine hiuksineen ja designvaatteineen hän näytti 25-vuotiaalta pohjoismaiselta mallilta muotinäytöksen lavalla. (...) Minä olin pelkkä 17-vuotias pojankloppi, joka oli hiljattain päässyt hammasraudoista eroon.”

Näin Tim kuvailee kirjassaan ensikohtaamista tulevan vaimonsa kanssa. He tapasivat matkalla vapaaehtoistyöhön Venäjän Karjalaan. Muutamaa vuotta, useita Atlantin ylityksiä ja satoja puhelimessa vietettyjä tunteja myöhemmin Tim ja Vilma menivät naimisiin ja muuttivat yksiöön Bostoniin.

Arki Amerikassa sujui aluksi hyvin. Vilma opiskeli ja kävi osa-aikatöissä, Tim työskenteli opettajana. Paitsi että kokopäivätyön lisäksi hänen piti antaa kitaratunteja, kolata lunta ja tehdä lastenhoitokeikkaa, jotta rahat riittäisivät.

Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Monilla Yhdysvalloissa asuvalla on useampi työ. Kiivas rytmi muuttui raskaaksi, kun perheeseen syntyi vauva. Kulut kasvoivat entisestään, sillä lapsenkin kattava sairausvakuutus lohkaisi palkasta kolmanneksen. 

Tim nieleskeli itkua iltaisin, kun hän avasi pimeän asunnon oven. Vaimo ja poika nukkuivat jo.

– Olin ollut muiden lasten kanssa koko päivän mutten ehtinyt nähdä omaani ollenkaan.

Toinen lapsi oli unelma, johon heillä ei Yhdysvalloissa tuntunut olevan varaa. Suomi alkoi näyttää houkuttelevalta paikalta asua.

Kun poika täytti vuoden, perhe muutti Suomeen. Vilma oli jälleen raskaana, ja Timiä odotti työpaikka helsinkiläisen Ressun peruskoulun englanninkielisellä puolella.

Ne annostelivat koulussa itse ruokansa (ota sen verran kuin jaksat syödä), kävelivät jo ekalla ilman aikuisia kouluun (heitteillejättö!) ja paistoivat yksin välipalakananmunansa kotona (miten tokaluokkalainen saa käyttää hellaa?). Amerikkalaiselle riitti Suomessa ihmetyksen aiheita. Opettajat tuntuivat kasvattavan pikkuaikuisia.

– Suurin sokki Suomessa minulle oli kouluympäristö. Tunsin itseni eksyneeksi, koska ajatukset siitä, millaista on hyvä opetus tai millainen on hyvä opettaja, olivat erilaisia. 

Maailman parhaaksi väitetyssä systeemissä lapset istuivat tunneilla melkein puolet vähemmän kuin Yhdysvalloissa. Taukojakin oli joka tunti. Ja mitä opettajat tekivät silloin: menivät kahville opettajainhuoneeseen! Tim ei ollut koskaan pitänyt töissä kahvitaukoa.

– Yhdysvalloissa on tavallista, että opettajat työskentelevät ilman taukoja. He jättävät lounastauon väliin ja vitsailevat sillä, etteivät ehdi edes käydä pissalla. Eikä kukaan halua olla opettaja, joka beats the bus eli lähtee mahdollisimman aikaisin töistä.

Aluksi Tim yritti jatkaa töitä amerikkalaiseen malliin. Hän jopa vältteli opettajainhuonetta, koska pelkäsi ”laiskuuden” tarttuvan. Kollegat huolestuivat, että Tim palaa loppuun. Ensin Timiä nauratti, mutta sitten hän alkoi miettiä. Hän tajusi olleensa Bostonissa opettaessaan todella uupunut.

Ja entä ne lapset sitten? Yhdysvalloissa Tim opetti 1–2-luokkalaisia, joiden koulupäivät kestivät kahdeksasta kolmeen. Lapsilla oli päivässä kaksi taukoa, toinen 10 ja toinen 20 minuuttia.

– Lapset olivat aivan poikki. Muistan yhdenkin oppilaan, joka tuli luokalleni kotikoulusta. Hän vain yritti nukkua pulpetillaan.

Amerikkalaisissa koulussa saattavatkin uupua sekä opettajat että lapset.

– Opettajien ja oppilaiden hyvinvointi kulkee käsi kädessä. Siitä on tutkimustuloksiakin.

Aiemmin työsuoritukset olivat määritelleet Timin mielessä hänen arvonsa, ja suoritukset taas olivat suoraan mitattavissa työtunneissa. Nyt hän käänsi kelkkansa. Blogistakin tuli ”laiskojen” opettajien, lyhyempien päivien, leikin, iloisen oppimisen, tasa-arvoisten mahdollisuuksien – siis suomalaisen koulun – ylistys.

Suomaisten syndrooma on edelleen se, mitä muut meistä ajattelevat. Meidän itsetuntomme on aina jonkun toisen taskussa (...) Tällä kertaa amerikkalaisen noviisiopettajan.

Kommentti on Timin haastattelun lopusta Helsingin Sanomien nettisivuilta. Vuosi sitten tehdyssä jutussa Tim kritisoi suomalaisen koulun oppikirja- ja arvosanakeskeisyyttä. 

Kun Timiltä kysyy nyt, mitä suomalaisessa koulussa pitäisi tehdä paremmin, hän välttelee vastaamista niin kohteliaasti kuin vain amerikkalainen voi. Hän on selvästi törmännyt suomalaisten kurjaan puoleen, epävarmuuteen: ylistää saa, mutta kehitysehdotuksia ei ”noviisiopettajalta” kaivata.

– Kun olen puhunut kokemuksistani, jotkut ovat ymmärtäneet sen kritisointina tai hyökkäyksenä, hän sanoo selvästi pahoillaan.

Lopulta Tim vastaa, että hän toisi mielellään Yhdysvalloista Suomen kouluihin oppilaiden sosiaalisia taitoja kehittävän käytännön, jossa päivän aluksi istutaan parikymmentä minuuttia piirissä.

– Rakastan sitä käytäntöä. Piirissä voidaan tervehtiä toisia, kertoa vuorotellen opittuja asioita tai tehdä yhdessä johonkin oppiaineeseen liittyvä tehtävä, kuten pelata matemaattista peliä. Sentyyppinen sosioemotionaalinen oppiminen on kuuma aihe alalla tällä hetkellä.

Timin mielestä sosiaalisten- ja tunnetaitojen systemaattisempi opetus voisi jopa ennaltaehkäistä kiusaamista.

Valtava kiinnostus suomalaista koulujärjestelmää kohtaan lähti ensimmäisistä kansainvälisistä koulutaitoja mittaavista PISA-tutkimuksista 2000-luvun alussa. Ei ollut kovin yllättävää, että päivässä tuntikaupalla opiskelevat aasialaiset pärjäsivät, mutta suomalaisten sijoittuminen kärkeen oli mysteeri – se tuntui olevan sitä suomalaisille itselleenkin. Ja ihmiset rakastavat mysteerejä.

Vaikka Yhdysvaltain opetuspiireissä puhutaan jo Suomi-uupumuksesta, kiinnostus ei tunnu laantuvan. Ei, vaikka Suomen 15-vuotiaiden PISA-tulokset ovat kääntyneet laskuun.

– Tulokset ovat laskeneet erityisen selvästi poikien osalta. Lukemisessa suomalaiset pojat ylsivät viimeksi vain keskitasolle.

Poikien tilanne huolestuttaa Timiä. 

– Uskon, että on mahdollista saada myös pojat kiinnostumaan opetuksesta. Kun nyt katsoo vaikka, millä innolla he jahtaavat ulkona Pokémoneja.

Loskainen, tyhjä leikkipuisto keskellä pimeintä talvea. Voiko masentavampaa olla. Kun perhe vuosi sitten muutti Vilman opintojen perässä Kuopioon, Tim jätti opetustyönsä ja tarttui tilaisuuteen hoitaa kolme- ja yksivuotiaita lapsiaan kotona.

– Se tuntui luksukselta. Yhdysvalloissa minulla ei olisi ollut tällaista mahdollisuutta.

Tim ajatteli kirjoittavansa kirjaa aamuisin, kun lapset nukkuvat. Todellisuudessa nuorempi heräsi viideltä aamulla, ja vuosi kului luovan meiningin sijaan selviytymismoodissa.

– Minulla oli isoja unelmia, miten teemme ”lomalla” kaikkea hauskaa ja bondaan muiden koti-isien kanssa.

Tim etsi turhaan toisia isiä seurakunnan perheleiriltä ja leikkipuistoista. Koko vuoden aikana hän ei törmännyt yhteenkään koti-isään.

– Kun asuimme Hakaniemessä, vastaan tuli usein lastenvaunuja työntäviä miehiä. Ehkä sain väärän käsityksen. Luulin, että koti-isyys on täällä yhtä yleistä kuin Ruotsissa.

Vaikka aikuisen seuran puute oli raskasta, Timiä ei kaduta, sillä tärkein osa hänen unelmaansa toteutui.

– Koska vietin lasteni kanssa niin paljon aikaa, olen paljon läheisempi heidän kanssaan nyt. Ja vaikka olen vasta nuori isä, uskon, että tämä suhteemme syvyys kantaa pitkälle tulevaisuuteen.

Viime tammikuussa Tim vei lapset ensimmäistä kertaa hoitoon. Päiväkodin portilla isästä tuntui samalta kuin kenestä tahansa suomalaisvanhemmasta: he ovat vielä aivan liian pikkuruisia. Vaikka Yhdysvalloissa, missä palkaton äitiysvapaa on vain kolme kuukautta, lapset olisivat olleet jo päivähoidon konkareita.

Tim ei käytä kirjassaan vaimonsa ja lastensa oikeita nimiä, eikä niitä siksi käytetä tässäkään jutussa.

 

Minun arkeni

Nautin eniten aamukahvista, jonka juon Muumi-mukistani, kun kävelytän toyvillakoiraamme.

Arjessa vaikeinta on se, kun aurinko piilottelee paksun pilviverhon takana.

Meillä syödään maapähkinävoita ja hilloa ruisleivän päällä, koska olemme suomalais-amerikkalainen perhe.

Kotitöistä inhoan pussilakanan laittoa. Sen ei pitäisi olla vaikeaa, mutta minulla kuluu hommaan ikuisuus. Rukoilen vaimoani tekemään sen puolestani.

Kotonani kauneinta on vaimoni sisaren miehen tekemä taideteos. Hänkin on amerikkalainen ja asuu Suomessa.

Pelaan mieluiten katukorista. Luultavasti sään takia katukoriskulttuuri ei ole valitettavasti täällä kovin voimissaan.

Satsaan juuri nyt eniten kirjoittamiseen.

Olen huomannut, että aikakauslehteen kirjoittaminen on naurettavan paljon vaikeampaa kuin blogin pitäminen.

Inspiraationlähteitäni ovat keskustelut sellaisten ihmisten kanssa, jotka suhtautuvat intohimoisesti johonkin asiaan.

Rakkain harrastukseni on akustisen kitaran soitto ja laulaminen perheeni kanssa.

En kestä, etten kolmen vuoden jälkeen puhu suomea kunnolla. Olen luvannut suomalaisille ystävilleni skarpata tänä syksynä.

Avainsanat: 
Jaa