Köyhyyden selättänyt Susanna: "Tunsin väkevästi epäonnistuneeni"

Kuvat: 
Jaa
Susanna Vettenranta, 45, lähti parisuhteen perässä pikkupaikkakunnalle. Muutamassa kuukaudessa käsissä olivat taloudellisen katastrofin ainekset.

Avioliittoa oli kestänyt 10 vuotta, kun ero tuli. Sitä ennen perheen talous oli ollut vaka­varaisella tolalla. Oli kahdet tulot: Vettenranta oli toiminut lastentarhanopettajana säännöl­lisellä palkalla ja puolison yrityksellä oli pyyhkinyt hyvin. Turvallinen toimeen­tulo oli ollut Vettenrannalle oleellinen juttu, eikä hän pitänyt sitä itsestäänselvyytenä.

– Asuimme Pornaisissa, kivassa omakotitalossa. Pihassa oli Volvo ja kaikkea oli, mitä tarvittiin. Pentuna taas elin äärim­mäisen köyhissä oloissa. Päätin silloin, etten koskaan tule olemaan köyhä. Tuntuikin hyvältä, kun omassa perheessä lapset eivät joutuneet näkemään taloudellista ahdinkoa, Susanna muistelee.

Kun avioliitto päättyi, Susanna muutti ensin Helsinkiin poikien kanssa. Talous tiukentui, kun yhtäkkiä elättäjiä oli vain yksi. Susannalla oli kuitenkin edelleen säännölliset tulot, ja niiden kanssa kolmikko pärjäsi. Ylimääräisiä ei ollut varaa ostella, mutta varsinaista puutettakaan ei perheessä ollut.

– Kukkaron nyörien kiristäminen tuli luontevasti selkä­ytimestä, lapsuuden opeilla. Minussa asuu pieni marttailija. Laittelin ruoat edullisista raaka-aineista ja kiertelin kirpputoreja.

Muutama kuukausi eron jälkeen Susannan elämä muuttui rytinällä. Ravintolassa tuli vastaan ihminen, joka kolahti kerrasta.

– Pam! Vaaleanpunaiset lasit pamahtivat silmilleni saman tien, Susanna kertoo ja nauraa.

RAKAS ASUI Keski-suomessa pikkupaikkakunnalla, mutta 300 kilometrin välimatka ei ollut este. Susanna matkusti väliä vajaan vuoden, kunnes ajatus lähemmäksi muuttamisesta alkoi tuntua hyvältä.

Yhteen ei sentään vielä muutettu, vaan Susanna pakkasi itsensä ja pojat omaan asuntoon samalle kylälle. Pojat vaihtoivat paikalliseen kouluun ja äiti aloitti työnhaun.

– Ajattelin, että tästä urkenee nyt hyvä elämä. Oli kiva ajatus päästä tottuneena omakotiasujana rauhalliselle seudulle ja uusiin maisemiin. Nyt on helppo ajatella, miten nuija idea se oli, mutta vaaleanpunaiset lasit pysyivät silmillä vielä pitkään.

Arki käynnistyi vähitellen ja lapsetkin asettuivat olemaan, mutta Vettenrannan työllistyminen osoittautui odotettua vaikeammaksi.

– Ajattelin lähtiessäni, että kyllähän koulutettu ihminen aina töitä saa, mutta nyt tie oli pystyssä. Jouduin keskelle jotakin kaurismäkeläistä menneen tuulahdusta. Työhaastatteluissa kyseltiin, että kenenkäs lapsia sitä ollaan, kun on niin erikoinen sukunimi, Susanna kertoo.

Pienellä paikkakunnalla suhteilla oli pääkaupunkiseutuun verrattuna valtavasti isompi merkitys.

– En saanut paikkoja, koska juuriani ei tunnettu. En ollut osannut ajatella joutuvani sellaiseen tilanteeseen!

PARISUHDE PÄÄTTYI kahden kuukauden jälkeen muutosta, mutta Susanna oli päättänyt pärjätä. Hän ei halunnut repiä poikia uudelleen pois koulusta vaan halusi antaa heidän käydä ainakin ensimmäisen vuoden rauhassa uusia luokkiaan.

Nainen haki töitä sinnikkäästi ja hoki pojille “ei oota”. Työttömyyskorvaus oli ainoa rahanlähde, mitä nyt muutaman päivän keikkoja välillä päiväkodeista soiteltiin. Talou-dellisen tilanteen kamaluus alkoi paljastua ensimmäisten kuukausien aikana.

– Jos Helsingissä oli ollut tiukkaa, nyt alkoi olla ihan mahdotonta. Käteen jäi vuokran jälkeen noin 500 euroa, josta piti maksaa kaikki sähköistä puhelinlaskuun ja lasten menoihin.

Kaikesta oli pakko kiristää äärimmilleen. Vettenranta ei esimerkiksi päässyt osallistumaan sisarensa häihin, koska hänellä ei ollut varaa maksaa junalippua Vantaalle. Lapset pääsivät käymään isänsä luona noin kerran kuussa, kun isä osti heille liput ennakkoon. Susanna oli tottunut pärjäämään eikä jääräpäisenä nöyrtynyt hakemaan apua. Hän pysyi hiljaa ongelmistaan ja jatkoi työn etsimistä. Toimeentulotukeakaan hän ei hakenut, koska ei halunnut tunnustaa itselleen, saati muille, että tilanne oli niin vaikea.

– En halunnut päästää ketään sanomaan, että itsepähän sinne lähdit. Kukaan ei ollut sanonut sellaista ääneen, mutta olin nähnyt ihmisten ilmeet, kun olin kertonut muutosta. Tuntui liian kamalalta paljastaa heille, että he olivat olleet oikeassa. 

Vettenranta terästi marttaopit huippuunsa. Hän oppi tekemään sata ruokaa kaalista ja haki muutenkin elintarvikkeet halvimman päälle. Siinä ei paljon laatulihoihin tai luomuporkkanoihin panostettu.

– Sienestin ja marjastin sinä vuonna enemmän kuin ikinä aiemmin. Metsässä mietin, että nyt on kyllä ankeuden huipentuma! Olen itselleni vieraalla paikkakunnalla, en tunne kuin pari ihmistä, rahaa ei ole mihinkään, enkä pysty matkustamaan edes kavereita tapaamaan.

Vuoden tuloksettoman työnhaun jälkeen Vettenrannan oli pakko myöntää, että polku oli katsottu. Kun viimeisenä jouluna käteen ojennettiin Mannerheimin Lastensuojelu­liiton Hyvä joulumieli -ruokalahjakortti, 70 euron edestä apua laittaa edes lapsille juhla, Susanna tunsi saavuttaneensa pohjan.

– Silloin ajattelin, että nyt ollaan köyhiä. Se tuntui erityisen kirvelevältä, koska olin lapsena päättänyt, etten koskaan enää joudu siihen tilanteeseen. Tunsin väkevästi epäonnistuneeni.

SUSANNA LAATI pakosuunnitelman. Hän alkoi katsella Helsingistä töitä ja asumisen mahdollisuuksia. Meni vielä hyvä tovi, ennen kuin mitään varteenotettavaa tuli tarjolle. Kun ystävä sitten viestitti, että sopiva paikka olisi haettavissa, paperit lähtivät heti. Ja niin kävi, että Susanna kutsuttiin töihin. Oli enää yksi este, mutta sitäkin isompi. Perheellä ei ollut kotia.

– Hain asuntoa yhteensä vielä kolme kuukautta turhaan, ennen kuin tuttava lähti asunnostaan ulkomaankomennukselle ja pääsimme tilapäisesti sinne. Oli todellinen onni, että tuleva työnantajani suostui odottamaan paikan kanssa asumisen varmistumista. Odotusaika tuntui todelliselta löysässä hirressä roikkumiselta.

Kun Susannan ja poikien muuttokuorma kaartoi takaisin pääkaupunkiseudulle, rankka retki oli takana. Väliaikaisen majoituksen jälkeen omakin asunto löytyi vuokrafirman kautta. Ensimmäinen hetki omassa kodissa, omalla sohvalla oli ikimuistoinen. Laatikoiden purku sai odottaa.

– Ajattelin, että nyt vedän henkeä pari päivää. Oli ihan voittajafiilis!

PALUUMUUTON JÄLKEEN Susanna kävi läpi aikamoisia madonlukuja.

– Egoni yritti huutaa, että olen syyllinen surkimus, mutta armollisempi puoli minusta mietti, että tämä oli yksi elämänkokemus, jonka tarvitsin johonkin, ja että tästä on nyt suunta vain eteenpäin. Vähitellen armollinen ääni voitti, enkä enää soimaa itseäni siitä ajasta. Tällä tiedolla en enää lähtisi tekemään samaa.

Vaikka henkisiä iskuja tuli, ei koettelemusten vuodesta jäänyt Susannalle velkoja maksettavaksi. Eihän hänellä ollut mahdollisuutta luottoa kasvattaakaan, koska luotolle ei olisi löytynyt niillä tuloilla myöntäjiä. Tiukkojen tilanteiden liemissä keitetty Susanna on luottojen suhteen ylipäätään todella tarkka.

– Minulla on nykyisin luotollinen kortti, mutta käytän ominaisuutta ainoastaan viimeisenä hätävarana, jos eteen tulee jokin yllättävä iso meno, kuten vaikka tiskikoneen hajoaminen.

Nyt Susannan talous on kunnossa, vaikkei hän ui isoissa rahoissa edelleenkään. On helpottavaa voida hoitaa laskut ajoissa maksuun ja olla murehtimatta jokaisesta kolikosta.

Nyt Susannan on mahdollista pitää myös autoa. Se ei olisi tullut pikkupaikkakunnalla taloudellisesti kuuloonkaan, vaikka auto olisi muuten ollut mökkihöperyydeltä pelastava asia.

– Välillä voin jopa ostaa jotakin ylimääräistä ja pojat pääsevät halutessaan leffaan. Heidänkään ei tarvitse enää huudella, että ”miksei meillä koskaan, kun kaikilla muillakin”, kuten huonon vuoden aikana usein kävi.

Nykyisin Vettenranta kohtaa työkseen ihmisiä, joilla on samankaltaisia kokemuksia. Siinä samassa työpaikassa, jonka hän sai tilanteen ajauduttua umpikujaan. Omat muistot auttavat asemoitumaan toisen osaan.

– Pienperheyhdistyksen perhekahviloita vetäessäni tapaan erilaisia perheitä, joista monella on myös kokemusta
köyhyydestä. Pyrin auttamaan heitä avun etsimisessä ja rohkaisen ottamaan sitä vastaan, ettei muiden tarvitsisi hakata minun laillani päätä seinään vain ylpeyttään.

Susanna tietää kokemuksesta, että taloudellinen ahdinko voi olla todella ahdistava tilanne, mikä saa ihmisen jäämään itsekseen kotinurkkiin.

– Yritän muistuttaa ihmisiä siitä, ettei tiukassa talou­dellisessa tilanteessa liika syyllistyminen johda mihinkään.

 

Susannan vinkit isossa elämänmuutoksessa

1. Selvitä realiteetit. Ennen kuin lähdet kohti unelmiasi, ota selvää onnistumisen mahdollisuuksista. Asuinpaikkaa vaihtaessa varmista uuden paikkakunnan työtilanne.
2. Kuuntele läheisiä. Juttele suunnitelmistasi ystäviesi kanssa ja usko, jos he esittävät huolensa. He näkevät laajemman kuvan, ilman leiskuvaa tunteenpaloa.
3. Luovuta ajoissa. Jos tilanne alkaa tuntua vaikealta, älä hakkaa päätä seinään liian pitkään. Turha ylpeys ajaa vain pahempiin vaikeuksiin. Älä syyllistä itseäsi liikaa.
4. Pyydä apua. Jos tie nousee pystyyn, etsi rohkeasti apua läheisiltä ja ammattilaisilta. Ota suosiolla vastaan taloudellinen apu, johon sinulla on oikeus.
5. Etsi vertaisia. Älä jää yksin mökkiin ahdistumaan tilanteestasi, vaan etsi saman­laisia asioita kokeneita ihmisiä vertaistueksi. Puhuminen helpottaa heti. 

 

Suosittelemme myös näitä:

Stylisti Outi Broux: "Tässä iässä koen armoa ja tyytyväisyyttä"

Työuupumuksen kokenut Mikko: "Nyt varon tekemästä asioita liian hyvin"

Tietokirjailija Unna Lehtipuu: "Rahankäyttösi paljastaa, mitä asioita arvostat"

Jaa