"Toivoin, että joku olisi auttanut"

Jaa
Anna, 35, eli vuosia väkivaltaisessa parisuhteessa. Jälkeenpäin hän on miettinyt, miksei kukaan puuttunut tilanteeseen edes silloin, kun hänet jätettiin alasti pakkaseen.

”Parikymppisenä olin kaveripiiristäni ainoa, joka ei ollut seurustellut. Kuvittelin, että sen ikäisen pitäisi olla parisuhteessa.

Sitten tapasin työni kautta ihanan miehen. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, hurmaava, ystävällinen, huumorintajuinen ja kohtelias – kaikkea, mitä olin toivonut. Hän oli kova flirttailemaan mutta teki sen niin, että tunsin hänen kunnioittavan minua.
Olimme tapailleet kuukauden, kun hän muutti luokseni asumaan.

Melko pian hän alkoi käyttäytyä väkivaltaisesti. Kun olimme ensimmäistä kertaa yhdessä ulkona, sain kuulla, miten huono ihminen olen. Olin juonut hänen mielestään liikaa, kaksi siideriä, ja käyttäydyin kuulemma sopimattomasti. Hän heitti minut päin asvalttia. Olimme seurustelleet pari kuukautta.

Jotenkin ajattelin, että ansaitsin sen. Mies puhui jatkuvasti entisestä tyttöystävästään, joka oli maailman kaunein nainen. Minä puolestani olin hänestä ruma ja mitätön. Minun piti olla onnellinen, että ylipäänsä kelpasin.

Itsetuntoni oli ennestään heikko, ja hän sai minut uskomaan puheisiinsa. Tilannetta pahensi se, että väkivaltaa todistaneet tuttavani hyväksyivät tilanteen eivätkä puuttuneet siihen. Ilmapiiri oli sellainen, että on ihan ok saada välillä turpaansa.

EN TIEDÄ, kumpi oli pahempaa, henkinen vai fyysinen väkivalta. Miehen mielestä tein kaiken väärin: nauroin ja kävelin väärin, hiukseni olivat väärän pituiset ja -väriset.

Muistan, miten itkin ja mietin, miten joka asiasta voi tulla niin hirveä riita. En kuitenkaan halunnut erota. Tunsin itseni muutenkin sukuni mustaksi lampaaksi, koska en ollut lukenut itseäni ylioppilaaksi. Väkivallan myöntäminen hävetti. En saanut sanottua äidilleni, että se mukava mies, joka vitsailee kahvipöydässä, heittelee minua kotona seinille.

Kerran hän soitti minulle työpaikan juhlista, että tule huora hakemaan minut. En mennyt. Vietin kivan illan sukulaiseni kanssa. Yöllä olin pesemässä meikkejä, kun mies tuli kotiin. Seuraava muistikuva on, kun roikuin seinällä ja mies kuristi minua. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, ellei sukulaiseni olisi vienyt miestä ulos rauhoittumaan.

Seuraavat pari viikkoa peittelin kurkussani olevia jälkiä ja toivoin, että kukaan ei huomaisi mitään.

Ironista kyllä, olin samaan aikaan töissä käräjäoikeudessa. Näin hakattuja naisia ja sitä, miten perheväkivalta toimii. Ensin nainen toi avioerohakemuksen huuli halki ja silmä mustana. Seuraavana päivänä se käytiin perumassa yhdessä puolison kanssa.

MINUN SELVIYTYMISKEINONI oli juokseminen. Se oli ainoa asia, jota pystyin elämässäni hallitsemaan. Juoksin, kunnes painoin alle 40 kiloa, kaksikymmentä kiloa vähemmän kuin nyt.

Muutaman vuoden seurustelun jälkeen jätin miehen. Serkkuni onnistui puhumaan minulle järkeä. Hän ei kuitenkaan ollut vierelläni kahta viikkoa myöhemmin, kun mies aneli palaamaan. Hän lupasi, että väkivalta loppuu. Hän oli manipuloinut minua jo niin pitkään, että uskoin.

Kolme vuotta tapaamisemme jälkeen tulin raskaaksi. Olin valmis äidiksi ja ajattelin, että kestän kaiken lapsen takia. Olisi pitänyt ymmärtää lähteä ennen vauvan syntymää. 

Yksi pahimmista muistoista raskausajalta on miehen kaveri, joka kommentoi, että minusta oli tullut hirveä läski. Mies nauroi vieressä. Näytin ilmeisesti nyrpeältä, sillä illalla hän työnsi minut ulos autosta ja jätti keskelle metsää. Silloin tajusin ensimmäisen kerran, että olen tehnyt ison virheen. Pyysin anteeksi syntymättömältä lapseltani, että hänen isänsä on sellainen.

Lapsen synnyttyä väkivalta jatkui. Synnytyslaitoksella hän raivostui, kun imetin hänen mielestään väärin.

TOIVOIN, että joku olisi puuttunut tilanteeseen. Mahdollisuuksia oli kyllä. Kerran mies lukitsi minut alasti ulos yli 20 asteen pakkaseen. Mietin, onko tämä se hetki, josta en selviä hengissä. Kaivoin vauvan vaunuista pienen huovan ja soitin talonmiehen ovikelloa. Häpesin silmät päästäni. Valehtelin, että säntäsin karanneen koirani perään ja unohdin avaimet. Hän ei kysynyt mitään, vaikka meillä ei edes ollut koiraa.

Kerran mies nosti lapsemme kauluksesta ilmaan päiväkodin pihalla. Hoitajat uskoivat, kun sanoin, ettei mieheni tekisi pahaa. Heidän olisi pitänyt painostaa minua kertomaan totuus. Ne, jotka tiesivät tilanteesta, kehottivat aina vain yrittämään. Aloin kuvitella, että he ovat oikeassa.

Lapseen mies ei koskenut. Kerran hän heitti tieto­koneen lattialle niin, että pelkäsin senkin rajan ylittyvän. Lapsi oli parivuotias, kun erosimme seuraavan kerran. Lapsi itki isänsä perään, ja tunsin olevani kamala äiti, kun olin rikkonut perheemme. Palasimme taas miehen luo.

JOSSAIN VAIHEESSA tajusin, että lapsi ymmärtää koko ajan paremmin, mitä kotona tapahtuu. Samaan aikaan kasvoin itsekin aikuiseksi. Menestyin töissä ja sain itsevarmuutta. En tarvinnut miehen tuomaa taloudellista turvaa.

Hän heitti minut ulos sinäkin yönä, kun täytin kolmekymmentä. Oli onneksi kesä. Nauroin päin miehen naamaa, että etkö parempaan pysty.

Lopulta otin lapsen ja patjan ja muutin omaan kotiini. Ystävien avulla saimme kalusteet ja pikku hiljaa elämän järjestykseen. Mies oli todennäköisesti pettänyt minua jo pitkään ja oli valmis päästämään minut pois.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani elossa. Nautin joka sekunnista, paitsi silloin, kun lapsi lähti isälleen viikonlopuksi. Onneksi lapsi oli jo kuusi ja ymmärsi, miksi ero oli meille paras ratkaisu. Koen silti voimakasta syyllisyyttä siitä, että lapseni ei saa kasvaa ydinperheessä.

KOKEMANI VÄKIVALLAN käsittely jatkuu todennäköisesti lopun elämääni. Kroppani muistaa asioita, reagoin esimerkiksi joihinkin hajuihin ja ääniin voimakkaasti.

Kaksi vuotta sitten tein rikosilmoituksen miehestäni. Näyttö ei riittänyt, vaikka minulla oli kaksi todistajaa. En ollut koskaan käynyt lääkärissä vammojeni takia.

Jokapäiväiseen elämään kokemukseni ei juuri enää vaikuta. Tiedostan, että olen aika vaikea puoliso: en kestä, että minua käskytetään. Koen itseni usein rumaksi enkä usko nykyisen mieheni kehuja.

Onneksi puolisoni ymmärtää minua. Jos hän näkee paniikin hiipivän, hän tulee viereeni, halaa ja sanoo, että ei ole mitään hätää.

Samassa tilanteessa olevia kehotan katsomaan peiliin ja kysymään, oletko ansainnut tällaista kohtelua. Ovatko lapsesi ansainneet sen, että näkevät väkivaltaa ja kasvavat aikuisiksi, joiden mielestä lyöminen on normaalia? Haluatko ottaa sen vastuullesi? Tilanne täytyy myöntää läheisille ihmisille. Joku heistä rakastaa niin paljon, että tulee avuksesi.

Edessäni on hullun hauska tulevaisuus. Saan olla minä, kävellä kuten haluan ja näyttää miltä haluan. On kova vastuu olla sekä äitinä että isänä lapselleni, mutta tämän ansiosta meistä on tullut vahvempia ja läheisempiä.”

 

Parisuhdeväkivalta on yhä yleistä

Parisuhdeväkivalta on edelleen yleistä. Tuoreen tutkimuksen mukaan noin joka kolmas suomalaisista naisista ja tytöistä kokee vuosittain joko henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Poliisin tietoon tapauksista tulee vain yksi kymmenestä. Joka kolmas uhri ei kerro kenellekään.

Miksi parisuhdeväkivalta on ikuisuusaihe, Ensi- ja turvakotien liiton suunnittelija Leena Marila-Penttinen?

– Osasyynä voivat olla yksilölliset tekijät, esimerkiksi lapsuuden kaltoinkohtelu ja traumatisoituminen. Monet yhteisölliset ja yhteiskunnalliset tekijät ylläpitävät väkivaltaa, kuten stereotyyppiset sukupuolikäsitykset.

Vaikutusta voi olla myös lainsäädännöllä, joka ei Penttisen mukaan ehkäise väkivaltaa riittävästi. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut.

Yhteisön vastuulla on tilanteisiin puuttuminen, jota Suomessa on perinteisesti karsastettu.

– Haluan olla optimistinen. Kun saamme enemmän tietoa ja ymmärrystä sekä välineitä puuttua väkivaltaan, se näkyy yleisessä mielipiteessä ja avun tarjoamisessa. Sitä kautta väkivaltaa voidaan ehkäistä.

 

Miksi nainen ei lähde?

Ulkopuolisen on vaikea käsittää väkivaltaisen suhteen logiikkaa. Miksi uhri jää ja ottaa kerta toisensa jälkeen iskut vastaan?

Taustalla on väkivallan tuottamaa syyllisyyttä ja häpeää. Tekijät syyttävät käytöksestään usein uhria: sinä teet minusta tällaisen. Vähitellen uhri alkaa uskoa ansainneensa väkivallan.

Tekijä saattaa uhkailla uhria esimerkiksi väkivallalla tai huoltajuuskiistoilla, jos tämä harkitsee lähtemistä. Väkivallan kokemus traumatisoi ja nakertaa itse­luottamusta niin, että uhrin on vaikea uskoa pärjäävänsä yksin.

Parisuhdeväkivaltaan liittyy hyvien ja huonojen aikojen vaihtelu. Tekijä lupaa muuttua ja lopettaa väkivaltaisen käytöksen. Uhri haluaa uskoa, koska tuntee kaikesta huolimatta kiintymystä ja rakkautta puolisoaan kohtaan.

Jos epäilet väkivaltaa lähipiirissäsi, ota asia rohkeasti puheeksi. Kerro, että olet huolissasi ja kannusta uhria puhumaan tilanteestaan. Osoita tukesi ja kerro, että voit myös auttaa avun hakemisessa nyt tai koska tahansa, kun uhri sitä tarvitsee. Kerro, että uskot ja luotat häneen ja että väkivalta ei ole uhrin häpeä. Muistuta uhria, että väkivallattomuus on ihmisoikeus ja henkisen ja fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen on rikos.

Lue lisää: ensijaturvakotienliitto.fi.

 

Suosittelemme myös näitä:

Jaa

Kommentit (4)

Jos jo kahden kuukauden seurustelun jälkeen alkaa väkivalta, niin kyllä suhteesta pitäisi älytä lähteä heti! Se että jutun nainen ei ikinä käynyt lääkärissä näyttämässä vammojaan, on myös erittäin typerää ja viimeistään siinä vaiheessa kun mies nosti lapsen kauluksesta ilmaan, olisi hälytyskellojen pitänyt kilistä kovaa. Mies on ilman muuta syyllinen jokaiseen tekoonsa, mutta naisen tulisi itse tehdä jotain, eikä vaan odottaa että joku muu tekee.
Mene sanomaan, mitä olisi pitänyt tehdä ja miten olisi pitänyt käyttäytyä vasta sitten, kun olet itse ollut samassa tilanteessa. Naisten asema yhteiskunnassa on jo valmiiksi huono, naiset ovat valmiiksi jo täysin aliarvostettuja ja naisilta on jo valmiiksi viety kaikki uskottavuus. Kun on valmiiksi jo sellainen olo, että minä en ole mitään, enkä ansaitse mitään, sitä kuvittelee että kaikki se väkivalta ja p**ka on toiselta täysin oikeutettua. Miten puhua väkivallasta, jos et voi esim. työpaikalla sanoa poikkipuolista sanaa, ilman että sinulle aletaan nauraa "Nyt taitaa Marjutilla olla kuukautiset." On täysin uskomatonta ja järjen vastaista, että naiset eivät tee syytteitä väkivallasta ja raiskauksista, mutta se kertoo täydellisesti siitä, kuinka huono asema naisella on yhteiskunnassa vielä tänäkin päivänä.
Täysin samaa mieltä! Seuraava mies, joka uskaltaa nostaa kättänsä mua vastaan, saa omaa lääkettään. Jotkut miehet vielä kehtaavat kitistä, että naiset ovat paremmassa asemassa kuin miehet. Miestä arvostetaan jo vastasyntyneenä, nainen saa turpiinsa vielä monen lapsen äitinäkin.
Ulkopuolisen on helppo sanoa mikä on typerää ja miten pitäisi toimia. On täysin eri asia, kun on itse kiinni tilanteessa huonon itsetunnon kanssa ja seurana taitava manipuloija. Totta on varmasti se, että tärkeää on toimia on itse, mutta tuollaisessa tilanteessa ihminen tarvitsee lisäksi ulkopuolista tukea. Se, mitä ei tarvita lainkaan, on tuomitseminen ja paremmin tietäminen.